Höyryveturi uupui, veteraanit eivät
Aulis Lintunen vieraili Kontiomäen asemalla torstaina ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Nyt asemalla kuultiin mieskuoro Kiurun Laulua sillä aikaa, kun höyryveturi siirrettiin junan toiseen päähän, ja matka kohti Vuokattia pääsi jatkumaan. Jarno Artika Kuva: Viestilehtien arkistoKAJAANI–PALTAMO (MT)
”Sydämeen tuli ihana olo, kun vartiopäällikkö kertoi rauhan tulleen. Mutta kun kuulimme rauhan ehdot, kaikki ajatukset ilosta putosivat pois. Ihan masennuimme. Olin Inkeen kylässä Taivalkoskella”, ilmavalvontalottana jatkosodassa toiminut Irja Kononen, 92, muisteli torstaina, jolloin tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä, kun aselepo astui voimaan.
Kiuruvedeltä vanhassa junanvaunussa matkustanut lottaseurue sai Kajaanin asemalla prikaatin hernekeittoa ja pienen tauon ennen kuin matka jatkui jo hämärtyvässä illassa kohti Kontiomäkeä, Vuokattia ja Nurmesta.
Huumoria ja hyvää tuulta naisilla riitti, vaikka höyryveturin ”995 Heikin” matka takkuili alusta lähtien laakeririkon takia.
Mirjam Kärkkäinen, 88, muisteli, että niin myöhästelivät junat sota-aikanakin.
”Joskus piti konduktööriltä pyytää todistus siitä, että juna oli ollut myöhässä. Muutenhan lomilta ei saanut myöhästellä.”
Kärkkäinen palveli Syvärin itäpuolella, jonne Äänislinnasta eli nykyisestä Petroskoista matkustettiin kuorma-autojen lavoilla.
”Äänislinnaan mentiin junalla, ja muistan, että Matkaselässä toimi kahvila. Samalla tavalla juna seisahteli silloin kuin nytkin. Välillä tosin piti matkustajien kiiruhtaa metsään pommikoneilta piiloon.”
Voimakasta velvollisuudentunnetta Kärkkäinen kuvaa syyksi siihen, että lotiksi rintamalle lähdettiin heti, kun pystyttiin. Hänkin 18-vuotiaana.
”Sehän tuntui, ettei Suomi pärjää, jos ei siellä mukana ole jokainen. Isäni oli ollut jo vapaussodassa ja äiti lottana ja minä pikkulottana 8-vuotiaasta.”
Kärkkäinen sai Pitkärannassa syyskuun 4. päivänä 1944 ihmetellä sitä, mikä tuli, kun yhtäkkiä ympärillä hiljeni.
”Jatkuvaan tykkien jyskeeseen ja pauhuun oli totuttu. Ei siellä osattu pelätä”, Kärkkäinen sanoi.
Ilomantsilainen Reino Kurvinen, 90, oli ottanut nostalgiajunaan mukaansa viimeisen lomalitteransa ja sotilaspassinsa. Hän oli myös pukeutunut omiin sodanaikaisiin pussihousuihinsa ja sotilaspaitaansa.
Sota-ajan henkeen sopivasti olivat sonnustautuneet monet muutkin Rukajärven suunnan historiayhdistyksen järjestämälle junamatkalle osallistuneet.
Matkan pääkohde oli Lieksa, jossa perjantaina pidettiin kansalaisjuhla puheineen ja musiikkeineen ikään kuin jatkoksi torstaina kaikilla asemille pidetyille pienemmille juhlallisuuksille. Joka asemalta päästettiin myös rauhan ilmapalloja taivaalle.
Rauhan saapumista 70 vuotta sitten veteraani Kurvinen mietti hyvillä mielin. ”Ei voi parempaa tunnetta olla, kun telttaan tuli kaveri kertomaan, että aselepo on tullut.”
Kurvinen taisteli syvimmälle työnnetyssä tukikohdassa Kannaksella, josta syyskuun alussa 1944 alkoi miesten vaivalloinen kotimatka.
”Motissakin kerran olimme, mutta siitä selvittiin.”
Kurvinen kuvasi torstain höyryjunamatkaa osin pitkäveteiseksi, koska niin paljon viivästyksiä oli matkalle kertynyt. Viitisen tuntia myöhässä Kajaaniin saapuneesta junasta hän vaihtoi loppumatkaksi autokyytiin. Sen tarjosi matkan järjestelyyn osallistunut tuttu nuori polvi.
Kurvisen mielestä on hienoa, että veteraanien työtä arvostetaan. ”1970-luvulla oli negatiivista henkeä, mutta nykynuoret ottavat osaa kohtaloomme.”
Samaa mieltä olivat 92-vuotias keiteleläinen Arvo Leinonen ja 89-vuotias espoolainen Aulis Lintunen, jotka taittoivat matkaa samassa junanhytissä.
Aiemmin toisilleen tuntemattomat veteraanit kertoivat löytäneensä valtavasti yhteisiä puheenaiheita.
”Koko päivän olemme muistelleet sotaa ja hyvin olemme pärjänneet”, Leinonen kuvasi tunnelmia.
”Olin mökin poika, joten maatalouslomia en saanut. Muilla lomilla kyllä kävin, ja junan tavaratelineillä silloin nukuttiin”, Leinonen kertoi ja viittasi siihen, että vaunu, jossa nyt istuttiin oli paljon silloisia sotapojan olosuhteita hienompi.
LIISA YLI-KETOLA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
