vierasyliö Mikä on Vesipallon tulevaisuus?

Musta joulu koettiin suuressa osassa eteläistä ja keskistä Suomea. Kuuluuko se normaaliin säiden vaihteluun, vai onko se vain merkki ilmaston lämpenemisestä?

Ilmasto on lämmennyt jo pitkään ja yhä enenevästi sen nähdään ilmenevän mustina

jouluina, mutta myös lumimyrskyinä ja helteinä oudoilla alueilla, hurrikaaneina, tulvina ja tsunameina.

Kun syyllisen on aina löydyttävä, siksi on nyt päätynyt hiilidioksidin määrän lisääntyminen ilmakehässä, ja nimenomaan ihmisen teollisen toimintavirheen takia. Virhe on polttaa maasta kaivettua ja porattua kivihiiltä ja öljyä talouden

pyörien pyörittämiseen.

On ymmärrettävää, miksi Tellus-planeetta suomennettiin

Maapalloksi (latinankielessä ”tellus” merkitsee kuivaa maata). Silloin kun ihmisen suku alkoi nimetä ympäristöään, he olivat jo kuivalla maalla. Jos planeettaamme olisi joku avoimin aistein tarkastellut sen ulkopuolelta, se olisikin nimetty Vesipalloksi.

Telluksemme on 71-prosenttisesti veden peittämä. Jos maan korkeuden vaihtelut poistettaisiin, merten vesi peittäisi koko pallon pinnan 2 500 metrin kerroksella. Ulkopuolinen tarkkailija pitäisi myös Aurinkokuntamme ulkopuolisiin planeettoihin verrattuna ihmeenä paitsi

tätä vettä vetenä, myös kaasukehämme vapaata happea ja miltei olematonta hiilidioksidin määrää.

Johtaako planeetallemme annettu nimi meitä harhaan myös etsiessämme syytä ilmaston lämpenemiselle?

Ihmiskunta on aikojen myötä saanut havaintoja avaruudesta, ilmakehästä ja Telluksen kuivasta kamarasta. Ilman lämpötiloja ja vesien pintalämpötiloja ja muita ominaisuuksia taltioidaan pallonlaajuisten mittausverkostojen avulla reaaliajassa.

Mutta meren uumeniin, ja varsinkaan merenpohjaan on ollut ihan näihin päiviin asti miltei

mahdotonta millään keinoin kurkistaa. Vain kolme ihmistä

on pistäytynyt syvällä meren pohjassa (Jacques Piccard ja Don Walsh 1960 ja James Cameron 2012 Mariaanien haudassa yli 10 kilometrin syvyydessä). Paljon he eivät siellä nähneet eivätkä tarkkoja mittaustuloksia tuoneet, vaan tulipa käytyä.

Tuulia on haisteltu ja ilmoja pidetty ihmiskunnan elon aikoina. Taivasta on tiirailtu, sen ilmiöistä kerrottu ja niitä selitetty iltanuotioilla, kirjattu kiviin ja papyruksiin, raamattuihin ja tieteellisiin julkaisuihin. Maan mantua on tallottu, tutkittu ja kaivettu perinpohjin. Mutta mitä merenpohjista on tiedetty?

Aivan äsken, 24.11.2013 Nature Geoscience -lehdessä julkaistiin artikkeli, jonka mukaan Itä-Siperian Arktisen merenpohjan yli kahden miljoonan neliökilometrin suuruiselta alueelta vapautuu ilmakehään vähintään 17 miljoonaa tonnia metaania vuodessa.

Tämä alue on yli kolme kertaa Siperian turvesoiden kokoinen. Niitä on pidetty pohjoisen pallonpuoliskon suurimpana metaanilähteenä, päästöt ovat 8 miljoonaa tonnia metaania vuodessa.

Metaani on 30 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu, hiilidioksidiin verrattuna sillä on siis 30-kertainen vaikutus ilmaston lämpenemiseen.

Maalla metaani vapautuu ikiroudan sulaessa. Merenpohjassa huokoinen jää sulkee metaanin sisäänsä, jolloin syntyy metaanihydraattia. Kun veden lämpötila nousee alkaa metaanihydraatti sulaa, ja metaani pääsee vapautumaan kuplimalla.

Tutkijoiden tekemät mittaukset ovat paljastaneet, että viimeisen jääkauden jälkeen lämpiämään alkaneet Arktisen meren ikiroudan metaanirikkaat

pohja-alueet ovatkin sulaneet paljon laajemmin kuin aiemmin on ajateltu, mikä johtuu merenpohjan lämpenevästä vedestä.

Nämä äsken mainitut tuloksetkin ovat vain yksittäisten tutkimusprojektien pistemäisiä raportteja, merenpohjantutkimuksen, myös lämpötilojen

rekisteröinnin haparoivia ensiaskeleita, samoin kuin viime

aikoina rakennetut tsunamivaroitusjärjestelmät.

Miksi merenpohjan vesi lämpenisi? Ilmaan päästetty hiilidioksidiko sen lämmittäisi? Pohjaveden? Kilometrien

syvyyteen?

Voisiko syytä olla myös siinä, että Vesipallo on sisältä kuuma, koska sen vaipan ja kuoren radioaktiiviset hajoamisreaktiot ja vetovoiman aiheuttama puristuminen saavat aikaan sisäisen lämmön, joka saa vaipan kiviaineksen kiertämään hitaasti, kuin kuumenevassa kattilassa oleva liemi.

Kiertoliike synnyttää konvektiovirtauksia ja saa näin lämmön johtumaan pintaan paljon tehokkaammin kuin paikallaan pysyvässä kiviaineksessa. Yhdessä painovoiman kanssa kiertoliikkeen arvellaan aiheuttavan myös mannerlaattojen välisen hitaan mutta jatkuvan liikkeen.

Lämpö siirtyy maan sisällä paikasta toiseen myös johtumalla ja säteilemällä. Sisäistä lämpöä siirtyy myös maan pinnalle ja meriin pääosin johtumalla, niin sanottuna lämpövuona. Valtamerien merivirrat siirtävät valtavan määrän pintalämpöä Vesipallolla paikasta toiseen. Ne vaikuttavat myös ilmastoon.

Ilman näitä siirtoja meilläkin olisi varsin kylmät oltavat. Sisäisen lämpövuon suuruutta on paikoin mitattu eri puolilla Tellusta mantereilla ja merillä. Meillä ei liene kuitenkaan aavistusta saati mitattua tietoa siitä, millainen on Vesipallon sisuksesta johtuvan lämmön ja

mannerlaattojen törmäyksissä

vapautuvan lämmön osuus ja kierto valtamerissä.

Vesipallomme tärkeätä elementtiä ei voida tutkia yhtä tarkkaan ja tehokkaasti kuin avaruutta, jonne tämän tästä

lähetetään luotaimia täynnä mittauslaitteita. Myös pallomme lähitienoilla yhä useammat satelliitit mittaavat sekä ilmakehää että maan kamaraa ja samalla antavat tietoja maanpäällisille navigaatio- ja muille sovelluksille.

Vai onko niin, että voitaisiin, mutta ei ole juolahtanut mieleen, tai että valtamerien vesi elementtinä on kuitenkin outo

ja pelottava nykyihmiselle, vaikka ihmiselämä on sieltä lähtöisin. Ehkä se on sitä vain siksi, että emme normaalisti näe mitä merivedessä on.

Valtameret ovat kuitenkin helpommin erilaisten instrumenttien ulottuvilla, ja niiden lukemat helpommin tulkittavissa kuin kaukaisten galaksien suureet.

Maallikko luulisi, että olisi helpompaa ja halvempaa upottaa instrumentteja ja mittausjärjestelmiä mereen kuin lähettää niitä kiertoradalle ja muihin galakseihin.

Olisiko maaseudun tulevaisuuden lisäksi otettava huolen ja tutkimuksen kohteeksi myös vesiseudun tulevaisuus? Nämä

eivät missään tapauksessa ole toisistaan riippumattomia, päinvastoin.

KYÖSTI PULLIAINEN

PERTTI SEISKARI

Pulliainen on emeritusprofessori

ja Seiskari filosofian tohtori.

Avaa artikkelin PDF