SA-kuva-arkiston kirjaama harvinainen tapahtuma: isäntä tapaa oman hevosensa. Kuva Hangon lohkolta vuodelta 1941. Kuva: SA-Kuva
Sodassa hevoset olivat niin tärkeitä, että joukkosidontapaikoilla jokaisen henki yritettiin pelastaa
Talvi- ja jatkosodassa kuoli tai katosi yhteensä yli 20 000 hevosta, vaikka niistä pyrittiin pitämään mahdollisimman hyvää huolta.
Hevosia autettiin rintamaoloissa mahdollisuuksien mukaan. Kuva hevosten sidontapaikalta Rukajärven suunnalta vuodelta 1942. Kuva: SA-KuvaTaistelu Suomen itsenäisyydestä oli paitsi suomalaisten myös suomenhevosten sota. Vaikka armeijalla oli 1930-luvun lopulla liki 10 000 omaa hevosta, valtaosa sotaan tarvituista hevosista otettiin siviileiltä.
Lähinnä maatalouskäytöstä otettiin talvisotaan lähes 60 000 hevosta. Jatkosodan alussa hevosia oli 45 000, ja sodan jatkuessa kerättiin reilut 15 000 hevosta lisää.
Menetyksetkin olivat suuria. Talvi- ja jatkosodassa katosi tai kuoli lähes 22 000 hevosta.
”Kuolleista tai kadonneista hevosista käytettiin sanaa tuhoutunut. Sotilaat kaatuivat, mutta hevosista ei käytetty samaa termiä”, väitöskirjatutkija Anna Karhila huomauttaa.
Karhila tutkii väitöskirjassaan suomenhevosten sotapolkuja jatkosodassa. Sodan eri vaiheet näkyivät hevosten oloissa siinä missä ihmistenkin.
Hyökkäysvaiheessa ja myöhemmin perääntymisvaiheessa myös hevoset olivat kovilla. Asemasodan aikaan olot olivat hevosillakin paljon paremmat.
”Yhdessä lehtijutussa rintaman tuntumassa käyneet kunnanisät kertoivat, että eivät ole koskaan nähneet kotirintamallakaan näin pulskia hevosia”, Karhila naurahtaa.
”Sairastalleissa ja hevosten joukkosidontapaikoilla on yritetty pelastaa ihan toivottomiakin tapauksia.”
Karhila kertoo havahtuneensa suomalaisten sotilaiden poikkeukselliseen suhtautumiseen hevosiin käytyään kansainvälisissä seminaareissa.
”Suomalaisena sitä on pitänyt itsestäänselvyytenä, että suomalaisille kaikki hevoset olivat yksilöitä.”
”Niistä pidettiin hyvää huolta, niillä oli omistajat, ja ne pyrittiin palauttamaan takaisin. Monissa muissa maissa ei ole ollut samanlaista.”
Hevoset olivat suomalaisille monella tavalla arvokkaita kumppaneita.
”On hämmästyttävää, kuinka sairastalleissa ja hevosten joukkosidontapaikoilla on yritetty pelastaa ihan toivottomiakin tapauksia.”
Asemasodan aikana miehet ja hevoset ehtivät myös maatöihin. Kuva: SA-KuvaHän kertoo havahtuneensa hevosten sotapolkujen tutkimattomuuteen aiemmassa projektissaan kirjoittaessaan kotiseutunsa Jämsän hevoshistoriaa.
Karhilan avaimena oivallukseen oli Kimmo Sorkon kirja Mainilan miehet, jossa muun muassa kerrottiin jämsäläisistä kootun kenttätykistörykmentti 19:n vaiheista. Joukko-osastohistoriikissa oli mukana myös hevosluettelo.
”Tajusin hevoslistan nähdessäni, että nämähän ovat melkein kaikki jämsäläisiä”, Anna Karhila kertoo.
Yleinen käsitys on, että oman alueen miehet ja hevoset eivät sodassa juuri päätyneet samoihin paikkoihin. Anna Karhilan alustavan käsityksen mukaan tilanne vaihteli merkittävästi alueittain.
Esimerkiksi Jämsässä miehet oli koulutettu kenttätykistöön, ja paikkakunnalle oli talvisodan jälkeen tuotu myös tykkejä säilytykseen.
”Kun jatkosota alkoi, tietysti he ottivat oman paikkakunnan hevoset käyttöön. Olisi ollut älytöntä ruveta keräämään hevosia jostakin muualta.”
Naapurikunta Kuhmoisissa tilanne oli erilainen. Kuhmoinen on metsäpitäjä, jossa maatalouden välittömään tarpeeseen ei tarvittu kovin paljon hevosia, joten kunnassa oli suuri hevosten luovutusvelvollisuus.
”Melkein kaikki Kuhmoisten hevoset menivät ensin Hämeenlinnaan hevosvarikolle, mistä ne sitten lähetettiin ympäri rintamaa.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
