Lapsuuden suosikkiruoka unohtui vuosiksi, kunnes vahingossa keksin tuunata sen uudella tavalla
Viili unohtui minulta vuosiksi, kunnes ruokahävikin pelossa ostin sitä.
Kuvan viili on rasvatonta ja sen päällä on leseitä, sillä pellavansiemenrouhe oli loppu. Viikunahilloa sentään vielä löytyi. Kuva: Stiina HoviLapsena viili oli tyypillinen välipala. Koulusta tulijaa odotti usein ruusunmarjaviili. Mummo sitä aina osti. Se piti lapsen logiikalla syödä siten, että makea, pohjalla oleva hillo jäi viimeiseksi herkkupalaksi.
Mummi taas suosi perinteistä kevytviiliä, jossa oli ihana samettipinta. Voi sitä pettymystä, jos viilipurkki oli heilunut kauppakassissa mössöksi ja pinta oli menetetty!
Mummin luona viili syötiin sokerin ja kanelin kera siten, että koetettiin lusikalla onkia pinnan alta venyvät viilit ensin kitusiin ja sitten viimeiseksi syötiin pinta sokereineen. Muu tapa olisi ollut tylsä.
Aikuisena viiliä on harvemmin tullut syötyä jostain syystä. Kunnes eräänä iltana lähikaupassa oli punalaputettuja viilejä. Ruokahävikin vannoutuneena vastustajana ne oli pakko pelastaa!
Hiukan pellavansiemenrouhetta ja jääkaapista löytämäni viikunahillon jämät päälle ja ääntä kohti. Voi hyvänen aika! Sehän oli aivan älyttömän hyvää!
Siitä lähtien olen joka kauppareissulla ostanut viilin tai pari. Mieluiten punaista, sininenkin käy. Rasvattomasta en perusta, se on kovin ohutta myös maultaan. Eikä siitä löydy paksua samettipintaa.
Ja viikunahilloa. Älkää kysykö miksi juuri sitä, mutta minun makunystyröihini hapan viili ja makea viikuna sopivat täydellisesti. Jugurtti nimittäin syödään marjojen kanssa, mutta viili hillon. Se on periaatteeni.
Seurana on oltava hiukan purtavaakin eli pellavansiemenrouhetta. Leseetkin käyvät, mutta vain hätätilassa.
Seuraavaksi kokeilen viilin valmistusta itse. Vinkkejä täydellisen samettipinnan aikaansaamiseksi saa kernaasti antaa!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
