Pianon soittaminen ja laulaminen antaa iloa Tuomikoskelle. Joskus hän säestää myös seurakuntakerhossa virsiä. Kuva: Kai Tirkkonen
Veljen itsemurha musersi Pekka Tuomikosken – nämä asiat ovat kannatelleet vanhoillislestadiolaista kirkkoherraa
Pekka Tuomikoski syventyi maamme historian raskaimpiin kuolemantapauksiin ja kohtaloihin. Tietokirjailija ja Limingan seurakunnan kirkkoherra ei ole selvinnyt omastakaan elämästä ilman tragedioita.
Pekka Tuomikoski nosti lipun salkoon viime viikolla Limingassa lähellä Oulua Sibeliuksenpäivän kunniaksi. Kuva: Kai TirkkonenPunaisten kukkien meri ympäröi muistomerkkiä. Pekka Tuomikoski vieraili kolmen lapsensa kanssa toissakesänä Tammisaaressa punavankien muistomonumentilla. Aurinko solmi säteitään taaempana seisovan puuston läpi.
Reilut kolmetuhatta sotilasta oli haudattu sille paikalle. He olivat menehtyneet sisällissodan aikaisella Tammisaaren punavankileirillä tai sen välittömässä läheisyydessä vuonna 1918 muutamassa kuukaudessa. Kulkutaudit vaivasivat tuhansia punavankeja, ja monet heistä menehtyivät niihin. Moni kuoli myös luodista.
”Suomen suurin joukkohauta puhutteli hiljaisuudella. Se oli inhimillinen katastrofi. Menehtyneet olivat valtaosin tavallisia kylämiehiä ja naisia", Tuomikoski sanoo.
Muun muassa näihin punavankien ihmiskohtaloihin hän perehtyy tuoreessa tietokirjassaan: Kauhea kuolema ja karmeat kohtalot Suomen historiassa.
Kuka?
Pekka Tuomikoski on tietokirjailija ja Limingan seurakunnan kirkkoherra.
Häneltä julkaistiin syksyllä 2022 kirja Kauhea kuolema ja karmivat kohtalot Suomen historiassa.
Kirjoittanut yli kaksikymmentä tietokirjaa muun muassa Suomen historiasta ja sen popularisoinnista.
Tekee väitöskirjaa jatkosodan tiedotuksesta Oulun yliopistoon. Koulutukseltaan teologian maisteri.
Syntynyt Kajaanissa vuonna 1975.
Asuu Limingassa vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Viisi aikuista ja kaksi lastenlasta.
Harrastaa shakkia, ulkoilua perheen kanssa ja lukemista.
Motto: Kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhtä arvokkaita ja rakkaita.
Kirjaansa varten Tuomikoski penkoi oikeuspöytäkirjoja, päiväkirjoja, arkeologisia tutkimuksia sekä muistelmateoksia.
Järisyttävimmät kohtalot kietoutuvat hänen mukaansa nälkävuosiin 1690-luvulle ja 1800-luvun lopulle, kun Suomi oli Venäjän vallan alla. Ruotsin keskushallinto oli 1690-luvulla nihkeä auttamaan suomalaisia, vaikka viljaa olisi ollut tarjolla.
Perheitä menehtyi, ja kuolemaa oli kaikkialla. Ihmisiä kaatui maantieojiin, kun he eivät jaksaneet enää kävellä seuraavaan taloon kerjäämään ruokaa. Hyvä jos ehdittiin haudata ruumiit.
”Mikään empatia tai inhimillinen ymmärrys ei riitä kärsimyksen määrän hahmottamiseen. Kymmeniä tuhansia kuoli nälkään ja tauteihin. Jos halla vie maanviljelijältä kaiken, niin milläs sitten eletään?”
Tummana pisteenä Suomen historiassa hän pitää panssarilaiva Ilmarisen uppoamista jatkosodassa puna-armeijan asettamaan miinaan. Onnettomuudessa hukkui 270 miestä, vain 132 selvisi ja evakuoitiin Turkuun moottoriveneellä.
”Siitä vaiettiin pitkään. Jos kotirintamalla olisi saatu tietää, että miehiä uppoaa merenpohjaan, niin se olisi lisännyt pakokauhua ja laskenut taistelutahtoa.”
”Varmasti monille selvinneille jäi traumoja”, hän uskoo.
”Jos halla vie maanviljelijältä kaiken, niin milläs sitten eletään?”
Vaikka ollaan vakavien aiheiden äärellä, Tuomikoski puhuu leppoisasti historian tapahtumista notkuvien kirjahyllyjen keskellä työhuoneessaan Limingassa, lähellä Oulua. Vaimon kanssa kirjojen määrästä on käyty kuulemma ”perhepoliittisia” keskusteluja. Osasta mies on suostunut luopumaankin.
Mutta mistä inhohimo historiaan kumpuaa? Tuomikoski hiljenee pitkäksi aikaa ja sanoo, että nyt ollaan pyhän kysymyksen äärellä.
”Se, että historia on totta, on minulle pyhää. On ihan huikea efekti, että pystymme hyppäämään aikakoneeseen ja saamaan jonkin asian selville.”
Pienestä pitäen hän muistelee kahmineensa kirjoja, lukeneen niitä kuin laserkatseella poimien olennaisen tiedon.
”Luoti lävisti pappani niskan jatkosodassa. Hän pelastui verensiirron avulla ja selvisi sittenkin. Sen tarinan kuultuani olen ollut tolkuttoman kiinnostunut historiasta.”
Traumaattisiin kohtaloihin perehtyminen on ollut Tuomikoskelle sangen opettavainen matka.
”Kun kerromme vanhoista tapahtumista, niistä karmivistakin, niin ymmärrämme toivottavasti, kuinka hyvässä maassa elämme. Koulutus on aivan huikeaa. Olemme nähneet esimerkiksi menestystarinan kaupan kassalta pääministeriksi.”
Historia tavallaan vapauttaa keskustelemaan meidät vaikeista sota-ajan teemoista. Se antaa mahdollisuuden, että haavat arpeutuvat vihdoin, hän sanoo.
Tuomikoski työskentelee Limingan kirkkoherrana, lähellä Oulua. Pappina hän on seisonut satoja kertoja arkun äärellä, sirotellut hiekan muotoisen ristin arkun kannelle tai uurnalle. Musertavan surun painon näkee omaisissa, kerta toisensa jälkeen. Vaikka hautajaiset olisivat pienet, tunnelataus voi olla hyvin suuri.
”Pappina olen nähnyt myös paljon katumusta, kun ei ole vietetty lähimmäisen kanssa aikaa, ja kuoleman tullessa se on liian myöhäistä. Haastaisin kaikkia laittamaan sen puhelimen tai tietokoneen hetkeksi pois ja keskittymään omiin rakkaisiin.”
”Kärsimystä on, mutta me pystymme tukemaan toinen toisiamme. Olemme vastuussa paitsi itsestämme myös lähimmäisistämme. Läheistä voi ilahduttaa lukemattomilla tavoilla, vain mielikuvitus on rajana”, hän kannustaa.
Tuomikosken sydämellä ovat erityisesti yksinäiset. Ne, jotka ovat tahattomasti yksin, vaikka eivät tahtoisi.
”Vain se, että hetkeksi pysähdytään olemaan läsnä, on tärkeää. Ei tarvitse edes sanoa mitään viisasta. Ollaan vain valmiina peilaamaan toisen ajatuksia.
Historiassa ollaan ihmiskohtaloiden äärellä. Siksi myös papin työ puhuttelee Pekka Tuomikoskea, joka työskentelee Limingan seurakunnan kirkkoherrana. Kuva: Kai TirkkonenOman elämän suurin tragedia ulottuu reilun kuudentoista vuoden taakse. Rakas veli teki itsemurhan sairastuttuaan.
”Jaakko oli hyvin lahjakas idealisti, osittain hyvin samanlainen kuin minä. Paljon fiksumpikin, hän kirjoitti pitkästä matematiikasta täydet pisteet. Veljen kuolema tuntuu siltä kuin oma käsi amputoitaisiin”, hän kuvailee.
Elämän haurautta ei voi sulkea pois. Tuomikoski näkee toivoa kuitenkin siinä, että elämä jatkuu sukupolvesta toiseen.
Vanhoillislestadiolaisena Tuomikoski on kasvanut runsaslukuisessa perheessä ja suvussa. Nyt yhdeksän lapsen isänä ja kahden isoisänä, aviomiehenä, appiukkona, sisaruksena ja työkaverina hän on oivaltanut jotain olennaista.
”Suurinta iloa antaa sen, kun näen läheisteni onnistuvan.”
Anteeksiantamus on keskeistä vanhoillislestadiolaisille, joka konkretisoituu ripissä. Uskova voi ripittäytyä eli tunnustaa syntinsä toiselle kristitylle.
”Me kaikki tehdään virheitä ja ollaan helposti taitamattomia suhteessa lähimmäisiin. On olemassa kuitenkin Jumalan armo, joka konkretisoituu syntien anteeksiannossa.”
”Kun vain tahtoo pyytää syntejään anteeksi. Siitä tulee helpottunut olo ja voi mennä taas eteenpäin”, hän kuvaa.
”Me kaikki tehdään virheitä ja ollaan helposti taitamattomia suhteessa lähimmäisiin.”
Historia vapauttaa meidät puhumaan asioista, joista ollaan ennen vaiettu, sanoo tietokirjailija Pekka Tuomikoski. Kuva: Kai TirkkonenArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
