Ylimielisyys kopsahtaa omaan monoon, kun hiihtokauden avauksen jättää maaliskuulle

Kova pakkanen vähensi hiihtointoa helmikuussa. Se on kuitenkin vain huono tekosyy olla hiihtämättä. Kuva: Timo Heikkala

MT Metsä|Luonto

13.3.202417:00

Kolumni

Suvi Jylhänlehto

Etelässä asuessa tuli lähdettyä hiihtämään heti kun oli lunta. Koskaan ei voinut tietää, milloin se sulaisi pois, joten lyhyestä talvesta piti ottaa kaikki irti.

Ouluun muuttamisen jälkeen minua on ruvennut vaivaamaan ylimielisyys: kun lumikautta joka tapauksessa jatkuu vapun tienoille asti, aloitan hiihtokauden vasta helmi–maaliskuun auringonpaisteessa. Kuka nyt pimeässä hiihtäisi?

Tänä vuonna alkuvuosi oli lisäksi niin kylmä, ettei laduilla tiettävästi ollut muutenkaan ruuhkaa. En käynyt katsomassa.

Nyt kun valoa riittää vielä työpäivän jälkeen, tulivatkin suojasäät. Laduista on jäljellä enää jäiset luurangot.

Miten tässä näin kävi? Tuleeko tästä vuodesta talvi, jolloin en hiihtänyt metriäkään?

Ei sentään. Avasin kauden onneksi hyvissä ajoin lokakuussa, kun Kuusamon metsissä riitti jo lunta umpihankihiihtoon.

Sitten tulivat jo mainitut pimeys ja kylmyys, joita seurasivat saamattomuus ja yllättävä myötämielisyys sisätilojen siivoukselle.

Uneksin ohi koko parhaimman umpihankikauden. Puuterilunta kyllä riitti, mutta en silti löytänyt itseäni aapasoilta.

Seuraavaa hiihtotapahtumaa piti odotella helmikuulle, kun ystäväperheen hiihtoniilot yllyttivät jälkikasvuni hiihtämään Raksilan pesäpallostadionille. Kovasta pakkasesta huolimatta ryhmäpaine kiritti pilttejä kiristämään monojen nyörejä.

Ympyrän muotoinen stadionkierros on kuin luotu päiväkoti-ikäisten hiihto-opetukseen. Kun oma lapsi hiihtää 400 metriä, se tuntuu yhtä juhlalliselta kuin itse olisi hiihtänyt 40 kilometriä.

Seuraavalla kerralla suuntasimme Auranmajalle, joka aurinkoisena sunnuntaina kuhisi munkinnälkäistä hiihtokansaa.

Optimistisena otin omat sukset mukaan, mutta mukaan tarttuivat väärät monot, enkä taaskaan päässyt itse kerryttämään kilometrejä.

Etelässä iloitaan jo sulista kaduista ja kasvuun pyrkivistä krookuksista, mutta oma mieli ei ole ehtinyt vielä mukaan kevään tuloon. Talvea ei voi jättää taakse ennen kuin on hiihtänyt tarpeeksi.

Toivottavasti tämän kolumnin ilmestymishetkellä viiletän ympäri aurinkoista Sonkajärveä Lapin lumosta nauttien.

Ehtisiköhän näillä lumilla vielä myös Kuusamoon? Omatekoisella, moottorikelkan perään viritetyllä latukoneella sukulaisten metsään ajettu latu on mitä suurinta luksusta.