Koivu ja haapa ovat aivan eri jäkälien elinympäristöjä – haapa on useimmille lajeille koivua suotuisampi

Haavankehräjäkälä on yksi lukuisista haavan kuorta koristavista rupimaisista jäkälistä. Kuva: Jorma Peiponen

Metsässä on huikean paljon lajeja, tuhansia hehtaarilla. Metsä ei elinympäristönä ole mikään yhtenäinen möykky vaan erilaisten pienympäristöjen mosaiikki.

Kullakin lajilla on omat vaatimuksensa elinympäristön suhteen. Nimenomaan pienten mutta erilaisten elinympäristöjen suuri määrä selittää metsän suuren lajimäärän.

Haavan arvoa säästöpuuna ja merkitystä metsän monimuotoisuudelle korostetaan jatkuvasti metsänhoito-ohjeissa.

Halusin vertailla koivua ja haapaa monimuotoisuuden kannalta.

Kun tein vertailun talvella, vain rungon ja oksien päällysvieraat olivat helposti nähtävinä. Puiden rungoilla ja oksistossa elävät jäkälät muodostavat tuskin promilleakaan metsän koko lajimäärästä, mutta silti tämäkin vertailu kertoo jo monimuotoisuuden perusteista.

Vertailua varten kaadoin talvella omalta tontiltani koivun ja haavan, joiden ikä oli ehkä reilut 40 vuotta, aika nuoria siis.

Koivu on jäkälille hankala kasvualusta: kuori on hapan, ja valkoinen tuohi hilseilee pinnaltaan puun kasvaessa paksuutta – samalla karisevat kuoreen jo kiinnittyneet nuoret jäkälät.

Pysyvä kasvutila rungoilla löytyy vain oksan tyvien rosoisessa mustassa kuoressa.

Koivun jäkälät ovat valtaosin tupsalemaisia tai liuskaisia sekä melko kookkaita. Siksi koivun jäkälälajiston selvittelyssä ei ollut hankaluuksia. Vain harmaakehräjäkälä piileksii harmaana rupena oksien pinnassa.

Koivun oksilla ja rungolla kasvoi 11 jäkälälajia mutta ei yhtään sammalta. Lajit olivat suurelta osin tuttuja, samoja, joita tapaa päivittäin metsäretkillä paitsi koivujen myös kuusten ja mäntyjen oksilta ja rungoilta.

Runsain oli joskus jopa tappajajäkäläksikin tituleerattu sormipaisukarve. Oli joukossa pari koivun seuralaiseksikin erikoistunutta lajia, koivunruskokarve ja pikkuröyhelö.

Haavan rungolla olot ovat suotuisammat.

Haavan päällysvieraat olivatkin aivan erilaisia. Ne peittävät liki yhtenäisenä mattona haavan tyvestä latvan ohuisiin oksiin asti. Jäkälien runsautta ei vain heti huomaa, sillä useimmat jäkälät kasvavat aivan pinnanmyötäisinä ja ovat väreiltään vihertäviä, ruskeita tai harmaita.

Useiden lajien tunnistamiseen tarvitaan suurennuslasia tai jopa mikroskooppia.

Tyviosan rosoisella kaarnalla viihtyvät aivan eri lajit kuin ylempänä sileällä kuorella. Haavan tyvelle nousi puolen metrin korkeudelle eloisan vehreä sammalsukka, jossa oli puolenkymmentä lajia.

Seassa kasvoi myös parin kämmenen kokoinen laikku huopanahkajäkälää. Ylempänä rungollakin kasvoi vielä sammalia pieninä tupsuina.

Näkyvin ja helpoiten tunnistettava haavan lajeista on tietysti haavankeltajäkälä: haapojen rungot loistavat kauas keltaisen läikikkäinä.

Se on runsas erityisesti asuttujen seutujen haavoissa latvuksen sileäkuorisessa osassa, mutta puuttuu tai on niukka tyviosan kaarnalla.

Se sisältää myrkyllisiä tai pahanmakuisia aineita, koska jänikset jättivät talviravinnoksi kaadetuista haavoista keltajäkälän alla olevan kuoren syömättä.

Haavan keltajäkälä ei sinänsä ole haavan ehdoton seuralainen, mutta se edellyttää runsasravinteista kasvupaikkaa. Se menestyy meren rannoilla kallioillakin ja silloin, kun kalkkitehtaat tupruttivat kalkkia ilmaankin. Tehtaiden lähimaastossa jopa männyt kelpasivat keltajäkälän kasvualustaksi.

Kaiken kaikkiaan haavalla kasvaa ehkä pari sataa erilaista jäkälää, mutta yhdellä rungolla niitä on vain muutamia kymmeniä.

Erilaisissa ympäristöissä kasvavilla puilla on erilainen jäkälälajisto.

Esimerkiksi luonnontilaisten korpimetsien haavoilta keltajäkälä yleensä puuttuu ja muutenkin lajisto on aivan erilainen kuin tienvarsilla tai peltojen reunoissa kasvavilla haavoilla.

Koivun jäkälälajistossakin on vastaavia eroja, mutta ne eivät ole aivan yhtä suuria kuin haavalla.

Tällä haavalla lajeja on ainakin 18, ja osa rupijäkälistä jäi varmaan huomaamatta ja tunnistamatta.

Lajeja oli siis puolitoistakertainen määrä koivun rungon asukkaisiin verrattuina.

Vielä olennaisempaa monimuotoisuuden kannalta on, se että yhteisiä lajeja oli vain kaksi, sormipaisukarve ja raidanisokarve, vaikka puut kasvoivat vain muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan.

Molemmat olivat haavalla hyvin niukkoja, ja sormipaisukarvetta kasvoi vain alimmilla kuolleilla oksilla.

Jos haavan ja koivun välinen ottelu käytäisiin jossakin toisessa luokassa, vaikkapa lahottajien tai lehvästön syöjien määrissä, haapa ei välttämättä voittaisi lukumäärissä, mutta lajisto olisi silloinkin täysin erilainen.