Monien himoitsemia karpaloita voi poimia yhä marraskuussakin paikoista, joissa maa on paljas. Kuva: Jarmo Hankivaara
Maanomistaja anasti maillaan poimineilta naisilta puolukkasaaliin – marjasodan ratkaisi lopulta korkein oikeus ja tuli samalla pelastaneeksi jokamiehenoikeudet
Jokamiehenoikeus ei ole ikiaikainen perinne. Sen synnyssä ei ollut kyse perusoikeuksista vaan vähävaraisten elannosta aikana, jolloin valtion sosiaaliturva puuttui.
Ylivoimaisesti eniten kuljetaan jokamiehenoikeuden turvin kuntien omistamilla mailla. Kuva: Vesa-Matti VääräMetsään mätänevää puolukkasatoa katsellessa ei heti tule mieleen, että oikeudesta poimia puolukkaa kiisteltiin kiihkeästi 100 vuotta sitten aina lakitupia myöten.
Lopputuloksella oli silloin ja on yhä iso merkitys meille kaikille. Pidämme itsestään selvänä, että voimme poimia jokamiehenoikeuden turvin lähes mistä vain mustikat, puolukat, hillat ja karpalot sekä sienet. Toisinkin olisi voinut käydä.
Asiantuntija Anne Rautiaisen lempiaiheita on jokamiehenoikeudet. Hän muistuttaa, että omistusoikeutta maan antimiin alettiin pohtia meillä vasta varsin myöhään.
”1200-luvulla Suomessa asui vain noin 50 000–80 000 ihmistä, pääosin vesistöjen äärellä. Viljelysmaat olivat yhteisiä, ja erällä käytiin matkojen päässä.”
Vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen Ruotsin valtakunnassa alettiin jakaa kylien yhteisiä metsä- ja laidunmaita talojen kesken niiden veroluvun mukaan. Loput päätyivät ”kruunulle”, ja tästä on saanut alkunsa myös valtion metsäomistus.
Valtion maita hallinnoi nykyään Metsähallitus, mutta sitäkin useammin liikumme jokamiehenoikeuksien turvin kuntien mailla.
Nykyään tästä oikeudesta hyödyntää luonnonantimia on alettu käyttää myös nimeä jokaisenoikeudet. Se ei kuitenkaan ole syrjäyttänyt aiempaa, joten puhutaan nyt selkeyden vuoksi jokamiehenoikeuksista.
Riidat marjoista alkoivat, kun kylien maat olivat muuttuneet yksityismaiksi eli Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla pääosin pari sataa vuotta sitten. Muualla Suomessa isojako saatiin päätökseen paljon myöhemmin.
Suomi siirtyi omine lakeineen autonomisena Venäjän vallan alle 1809. Tuolla vuosisadalla puolukasta tuli rahanarvoinen vientituote. Marja saatiin pienellä murskaamisella säilymään, ja sitä vietiin tynnyreittäin Eurooppaan ja käytettiin siellä rohtoihin, hilloihin ja ruuan lisäkkeisiin.
”Kun puolukan taloudellinen arvo huomattiin, alettiin kiistellä oikeudesta kerätä sitä. Isojaon jälkeen omistusoikeus marjoihin oli jäänyt epäselväksi, joten se oli laissa harmaata välitilaa.”
Suomessa lakeja sääti neljä säätyä. Nämä päättivät, että kaikki saavat kerätä marjoja.
Ankarat kiistat marjoista kuitenkin jatkuivat, vaikka kenenkään elämä ei ollut niistä kiinni edes katastrofaalisten nälkävuosien aikana 1866–1868.
”Puolukka ei pelastanut ketään. Jos puolukalla aikoisi elää, sitä pitäisi syödä 10 kiloa päivässä”, sanoo Rautiainen.
Oikeudella poimia marjoja turvattiin maattomien asemaa, sillä nämä tarvitsivat tuloja ja katon päälleen talven ajaksi.
Jokamiehenoikeuden ratkaisi ”tapaus Ilma Lindgren”.
Vuonna 1914 ruokolahtelainen Ilma Lindgren souteli kolmen muun naisen kanssa Saimaan saarissa poimimassa puolukoita, ja he päätyivät pitämään taukoa erääseen saareen. Naiset peittelivät säkillisen puolukoita risujen alle piiloon ja lähtivät etsimään taloa, josta saisi kahvia.
Kun he palasivat, maanomistaja oli veljensä kanssa löytänyt marjat. Isäntä vaati osuutta saaliista. Kun naiset kieltäytyivät, miehet veivät kaikki.
Lindgren vei asian käräjille. Kihlakunnan oikeus ja hovioikeus asettuivat maanomistajan puolelle mutta lopulta vuonna 1920 korkein oikeus päätti kuusi vuotta tapahtuneen jälkeen, että marjat kuuluivat poimijalle.
Oikeus poimia marjoja myös toisen maalla oli ollut veitsenterällä – mutta säilynyt. Syynä olivat enemmän yhteiskunnan rakenteet kuin ajatus, että yhteisomistus marjoihin olisi jonkinlainen ikivanha tapa.
Sosiaaliturva oli heikoissa kantimissa itsenäisyyden alkuaikoina, ja silti myös köyhimpien oli hankittava elantonsa jollain tavoin.
”Puolukka oli tärkeä vaihdon väline. Meillä oli paljon maatonta väestöä, joille marjat antoivat taloudellista turvaa. Näiden kun piti saada talveksi katto pään päälle, joten moni hankki tienistejä myymällä marjoja kaupunkilaisille.”
Jokamiehenoikeus ei ole vailla täysin harmaita alueita tänäänkään. Luonnonmarjoja saa poimia, muttei esimerkiksi villiintyneitä mustaherukoita. Maasta saa poimia kävyn tai oksan, muttei puusta. Kaikkialla poimia, mutta kuinka lähellä toisten pihoja?
”Maaseudulla pihapiiri voidaan ymmärtää laveasti. Varmasti ei voi sanoa, mutta varmasti 50 metriä on minimi – voi se silti olla kauempanakin”, vahvistaa ympäristöoikeuden professori Anne Kumpula Turun yliopistosta.
Jutussa korjattu Irma Lindgrenin nimi Ilmaksi 20.11. klo 10.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
