Eteläkarjalaiset eivät ruualla pihtaa

Ruokakulttuuriryhmä tarjosi lähiruokatapahtumassa pitkää piirakkaa pilkottuna nokisesta säräkaukalosta. Kuvaan ehti puolet ryhmästä: Ulla Liukkonen (vas.), Pertti Ramula, Eija Europaeus, Marja-Leena Kankaanranta, Tuomo Hintsanen ja Sanna Lento-Kemppi. 

Maakunnan makuja

Ruokakulttuuri liittää ihmisen omiin juuriinsa. Jos sitä ei tunne, identiteetti on vähän hukassa.

Näin miettivät eteläkarjalaiset ruuan kanssa tekemisissä olevat tahot ja perustivat Etelä-Karjalan ruokakulttuuriryhmän. Ryhmä tahtoo tehdä tunnetuksi eteläkarjalaista ruokakulttuuria ja nostaa sen arvostusta.

”Kaikenlaiset muut ruokakulttuurit puskevat maakuntiin voimalla. Lappeenrannassakin on kreikkalainen, venäläinen ja kebab-ravintola, muttei karjalaista”, sanoo suunnittelija Tanja Karppinen Etelä-Karjalan Instituutista, joka on mukana ruokakulttuuriryhmässä.

Karppinen on erityisen huolissaan nuorista. ”Selvästi huomataan, että nuoret eivät ole edes kiinnostuneita omasta ruokakulttuurista. Pitsa on tutumpi kuin särä. Perheissä vanhemmatkaan eivät enää tee karjalaista ruokaa, joten ruokakulttuuri uhkaa kadota. Nyt on korkea aika lisätä paikallistuntemusta oman ruokakulttuurin kautta.”

Karppisen mukaan Etelä-Karjalaa jopa herjataan heikosta imagosta. Ei Lappeenrantaan tulla ruuan takia, korkeintaan ostetaan torilta vety tai atomi. Karjalaista pitopöytää kaupungista saa hakea.

”Jospa täällä olisi ravintola, jossa olisi vaihtoehto pitsalle, pastalle ja pihville. Tai voihan ruoka olla pihviäkin, jos se on täältä läheltä. Nuoret ovat tässä mielessä aika tiedostavia. Lähiruoka olisi hyvä juttu tai sellainen karjalainen pitopöytä kuin Joensuun Karjalantalolla.”

Karppisen oma karjalainen ruokasuosikki on karjalanpaisti tai karjalanpiirakka, mutta ehdottomasti ohratäytteellä. ”Riisi on epäekologinen. Ja piirakan päälle laittaisin lähitilojen kasviksia!”

Ruokakulttuuriryhmän puheenjohtaja keittiömestari Ulla Liukkonen uskaltaa pitää ääntä karjalaisesta ruuasta. Liukkonen on kotoisin Taipalsaarelta ja tehnyt pitkän työuran lappeenrantalaisessa hotelliravintolassa. Kesällä hän siirtyi Imatran Kylpylän keittiömestariksi.

Liukkonen on kehitellyt raskaista perinneruuista kevennettyjä versioita ja luonut Mukkuset-tuoteperheen, jossa pienille herkkupaloille on keksitty tarina. Suolaisissa ja makeissa ruiskuorisissa suupaloissa on sisällä muikkua, lanttua, hapankaalia, perunaa, kasviksia, marjoja, rahkaa.

”Ruoka menee paremmin ihmisten sydämiin, kun sillä on tarina”, Liukkonen uskoo. Sitten hän röyhistää rintaansa: ”Olen ylpeä, että meidän ruuistamme pystyy tekemään kunnon pito-

pöydän. Meillä ei mausteilla kikkailla, vaan käytetään hapatusta ja suolaamista. Leipäperinne on vahva.”

Elokuun lopulla lanseerattiin Imatra-menu, jossa Liukkosella on tukevasti lusikkansa sopassa. Paikallista ateriakokonaisuutta voi tilata kolmessa imatra-

laisessa ravintolassa ja siihen kuuluu muuan muassa Vuoksen lohta. Sampi jätettiin pois hintavuutensa takia, vaikka se oman maakunnan erikoisuus onkin.

Eteläkarjalaiset tunnetaan paitsi vieraanvaraisuudestaan myös tuliaisista. Rotinaperinne elää vieläkin vahvana eli kun perheeseen syntyy vauva, naapurit muistavat ruokalahjoin.

”Lapsuudesta muistan, kun äiti leipomispäivänä kääri rieskan paperiin ja käski viemään naapuriin. ’Täs on lämpösiä’, sanottiin. Vieläkin vien leipiä pitkin kyliä, kun saan leipää näytteeksi jostain”, Liukkonen kertoo. ”Jos on itellä enemmän ku laki sallii, annetaan toiselle. Otetaan toinen huomioon.”

Vieraanvaraisuuteen ja tuliaisiin liittyy sekin karjalainen piirre, että toisia ihmisiä ei pelätä. Tervehditään, uskalletaan lähestyä, kerrotaan ja kysytään, mitä kuuluu. Jaetaan omasta myös henkisessä mielessä.

”Ja syödään hyvin, ei pihtailla”, Liukkonen taputtaa runsasta kokin olemustaan.

Ruokakulttuuriryhmään kuuluvat myös Etelä-Karjalan kaupunkien ruokapalvelujohtajat, jotka vastaavat julkisesta ruokahuollosta.

Imatran ruokapalvelujohtaja Marja-Leena Kankaanranta iloitsee, että karjalanpaisti on yksi koulujen ja päiväkotien suosituimmista ruuista. Karjalanpiirakoitakin tarjottaisiin, mutta ne ovat liian kalliita kouluruokailuun. Viisitoista vuotta sitten niitä vielä raaskittiin ostaa.

”Päättäjät pitäisi saada ymmärtämään, miten tärkeä monipuolinen ruoka on. Ettei aina ensin säästettäisi ruuassa, kun sen osuus on vain 2,5 prosenttia kaupungin menoista. Aina tuijotetaan vain hintaa eikä ajatella esimerkiksi aluetaloudellisia vaikutuksia, että hankittaisiin lähiruokaa”, Kankaanranta puuskahtaa.

Imatran koululaisten kunniaksi Kankaanranta mainitsee, että nämä ovat oppineet syömään kuoriperunoita. Tosin ne tulevat Haminasta asti eli naapurimaakunnasta, kun aiemmin perunaa riitti läheltä.

”Toivoisin, että paikalliset tuottajat tekisivät edes osatarjouksia, niin saisimme oman alueen raaka-aineita.” Kankaanranta toivoo myös, että paikallisilla tuottajilla olisi yhteinen tukku, josta tilaukset voisi tehdä kerralla.

Myös Liukkosella on toiveita alueen tuottajille. ”Olisi ihana tehdä yhteistyötä ja kehittää juttuja viljelijöiden kanssa, mutta ei niin, että heti tulee lasku perään. Ja palaute pitää kestää.”

Miten osata ostaa oman maakunnan ruokaa ja tukea omaa ruokakulttuuria, jos ruuan alkuperästä ei ole tietoa?

Maa- ja kotitalousnaisten toiminnanjohtaja Sanna Lento-Kemppi ymmärtää ihmisiä, jotka suunnistavat kaupassa harhaan.

”Uskon, että yhä useampi haluaisi ostaa lähiruokaa ja jopa luulee ostavansa, mutta ottaakin ulkomaisen, kun ei pakkauksesta ei helposti selviä, mistä tuote on. Kaupassa pitää kampanjoida ja osoittaa, mikä on kotimaista, mikä ulkomaista.”

Lento-Kempistä on hyvä, että on perinteitä, mutta niiden pitää olla nykyaikaisessa muodossa. Esimerkiksi vedyt ja atomit ovat lihapiirakan ja leivän kaupallistettuja nykymuotoja. Ulkopuolelta tulevalle niillä on uutuusarvo, mutta paikallisille ihmisille ei enää.

”Kun samaa tarjotaan joka paikassa, idea kuluu. Kuitenkin ärsyttää, jos joku muu yrittää matkia. Siitä huomaa, että nämä vedyt ja atomitkin ovat meidän juttu.”

30