Napoleonin erehdys

Kolumni

Kristiina hurmerinta

En voi antaa, napautti tuttava. Minä selitin, että haluaisin vain kokeilla. Mutta ei. Ei heru ohjetta. Ranskalaisen maitohillon eli confitur de lait’n salat ovat ja pysyisivät reseptipihtarin yksinomaisuutena.

En antanut periksi, vaan käynnistin etsinnät. Sain kuin sainkin kuuman reseptin reunasta kiinni. Ja sitten ei muuta kuin tinkimaito-ostoksille. Tämä homma ei pelitä edes kaupan punaisella.

Kaksi litraa maitoa ja puolitoista kiloa sokeria. Värkit olivat yksinkertaisen selkeät. Siitä vain kattilaa tulelle.

Vaikeusaste tuli varoittamatta. Maito ja sokeri eivät nimittäin kiehu kasaan ihan yhdessä hetkessä. Hämmensin ja pelkäsin. Kiehuuko yli vai palaako pohjaan? Ensimmäiset minuutit lieden äärellä menivät mukavasti. Kahden tunnin kuluttua tajusin, että tämä ottaa tuntikausia.

Nyt tulee sivuhuomautuksena varoituksen sana. Homma soveltuu huonosti touhottaville. Täystouhojen kannattaa jättää resepti kokeilematta ja tyytyä vain kertomukseen. Tämä, jos mikä, on sitä kuuluisaa slow foodia. Mutta. Etanan vauhdilla etenevällä kulinaristisella polulla ehtii miettiä ajatuksen jos toisenkin.

Kauhan varressa löysin sisäisen hiljentyjäni. Kohtuullistin kiireeni. Keittiöjakkaralla kököttäessä lähestyin istumameditaation nirvanaa. Kosmisen mundran avautuminen otti koville. En sakannut vaan sinnittelin kirkasotsaisesti kohti hilloutumista. Oi Milkyway!

Saman sopan äärellä kyykki 1800-luvun alussa Napoleonin kauhistunut kokki. Oltiinko Marengossa vaiko Austerlitzissa, siitä ei ole varmuutta. Varmaa kuitenkin on se, että kokilta jäi taisteluiden tohinassa aamukahvimaito sokereineen kiehumaan liian pitkäksi aikaa.

Nyt jos koskaan olivat hyvät neuvot kalliita. Silmänräpäys ja oivallus. Tästä ei tulisi kokin waterloota vaan kunniakas kulinaarinen voitto. Keisarin astuessa sisään aamiaistelttaan noheva kokki tarjoili hänelle voileipiä, jotka oli sivelty karamellisoituneella maidolla.

”Voilà! Confiture de Lait”, lohkaisi kokki.

Ja halusiko keisari aamiaisellaan enää muuta leivänpäällistä kuin maitohilloa? Ei tietenkään. Uusi ruokalaji oli syntynyt. Tarinasta on lukuisia versioita. Kaikki yhtä makeita. Niin tai näin sotatantereella kirjoitettiin tuona aamuna pala gastronomian historiaa.

Maitohillo on nykyään Normandian erikoisuus. Maalaisemännät myyvät isoäideiltään perimien reseptien mukaan keitettyä hilloa toreilla. Maku on pehmeän viettelevä. Jäin koukkuun kerta laakista.

Keksittyäni konstit olen valmistanut maitohilloa kerran vuodessa. Maustan sen milloin vaniljalla milloin rommilla. Aina on hyvää.

Tarjosin kerran calvadosilla terästettyä maitohilloa Puttos Yrjölle.

”Mittee tämä on? Niin on hyvvee”, tuumi kalakaveri.

Kertomukseni maitohillon synnystä vei hänet Napoleonin sotiin ja kenttäkokkien maailmaan.

”Oesko sinulla vielä sitä Napoleonin erreystä?” hän kysyi piipahtaessaan mökillä seuraavan kerran.

Minä en pihtaile reseptin kanssa. Se, joka haluaa keittää maitohilloa, ansaitsee kaiken tuen ja kannustuksen. Ei muuta kuin kaava kiertoon ja maitoa hilloamaan.

Katso resepti netistä:

www.kantrilehti.fi