Kasvissyöjä uskoo kohtuullisuuteen

Henri Purje arvioi, että useimpien suomalaisten käsitykset nykymaataloudesta ovat melkoisen kaukana todellisuudesta. 

TEKSTI: Kaijaleena Runsten

KUVA: Ville-Petteri Määttä

Olin muutaman vuoden vapaa toimittaja ja tuli matkusteltua aika paljon. Reissuilla olen nähnyt maatalouden ääripäät.

Yhtenä ääripäänä näin Länsi- ja Itä-Afrikassa maalaisyhteisöjen hyvin pienimuotoisen, maanläheisen ja luonnonmukaisen elämän. Käydään ostamassa elävä kana, joka teurastetaan itse ja pistetään illaksi pataan.

Toinen ääripää on Yhdysvaltain jättitilat, massiivista teollista tuotantoa. Tuotannon kestävyyttä ja eläinten oikeuksia ei ole juuri otettu huomioon.

Ajattelen, että suomalainen on jossain siinä välissä, lähempänä amerikkalaista kuin afrikkalaista: aika teollista tuotantoa, mutta tilakoot eivät ole ihan älyttömiä ja eläimiin on pysynyt järkevämpi suhde.

Pidän tärkeänä, että Suomessa on maataloustuotantoa. Minulla ei ole mitkään erityisen hyvät tulot, mutta maksan mielelläni enemmän ruuasta, jos tiedän, että sen kautta tuotantotapoja voidaan muuttaa kestävämmiksi.

Suomalaisten suhde ruokaan muodostuu pitkälti hinnan kautta. Laatuseikkoihin kiinnitetään enemmän huomiota, kun kotikokkailu ja herkuttelu ovat nousussa. Suomalaiset ovat silti aika etääntyneitä ruuan tuotannosta. Monilla ei ole oikein käsitystä, miten tuote tulee kaupan hyllylle ja mitä se pitää sisällään.

Itse haluan tietää, mistä ruoka tulee. Olen ollut kasvissyöjä teinistä asti. Mun on helpompi ymmärtää metsästys- ja kalastuskulttuuria, jossa ihminen tappaa eläimen ja syö sen. Mutta kun katson kaupan hyllyssä näitä vakuumiin pakattuja, liemissä lilluvia lihanpaloja, niin sellaista ”ruokakulttuuria” en pysty käsittämään.

Aloin syödä kasvisruokaa koulussa. Lähelläni oli kavereita, jotka olivat eläinaktivisteja. Itsekin touhua symppasin, mutten ollut siinä mukana. Kotona sanottiin kasviruualle: ’sopii, mutta alat sitten itse kokata’. Se on ollut tosi hyvä juttu.

Siirtyminen kasvisruokaan oli näin jälkikäteen katsoen enemmän tottumus kuin ideologinen valinta. Mitä enemmän ikää tulee ja tietoa kertyy, sitä helpompi mun on nähdä valinnalleni perusteita. Kun ajatellaan, miten paljon lihantuotanto kuormittaa planeettaa, on raju tietoinen valinta syödä teollisesti tuotettua lihaa kilo päivässä.

En ole samoilijaluonne tai siinä mielessä luontoihminen. Vesi on minulle läheisin luonnon elementti. Kaupunkiviljely, joka on muodikasta, ei ole minuun kovasti iskenyt ainakaan vielä.

Silti mua vaivaa suomalainen vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä. Ihmisillä pitää olla lähtökohtaisesti mahdollisuus elää niin kuin haluaa, kunhan se ei vahingoita toisia eikä siitä aiheudu kohtuutonta taakkaa muille ihmisille ja ympäristölle.

Jos kaupunkilainen elämänmuoto leviää kauhean laajalle, se saattaa polkea alleen maalaisyhteisöjä ja viedä niiden ihmisiltä elinmahdollisuudet. Tätä tapahtuu enemmän varsinkin eteläisellä pallonpuoliskolla.

Olen seurannut kehitystä, jossa lähes kaikesta elollisesta, vedestä ja ilmastostakin, tehdään markkinatuotteita. Ruokaan liittyvät rahastot, maatalous- ja bioenergiajohdannaiset, ovat osa sitä ilmiötä. Ruoka on ihmisille niin henkilökohtainen ja tärkeä asia. Sitten näin arkipäiväinen juttu onkin globaalin finanssimarkkinan armoilla. Häntä heiluttaa koiraa.

Haluan uskoa, että meillä oli inhimillisen kokoista maataloustuotantoa neljännesvuosisadan kuluttuakin. Tarkoitan sillä, että tuotanto on jotenkin järkevissä mittasuhteissa.

Maatiloilla on hyvät mahdollisuudet tuottaa hajautetusti energiaa. Siihen kylkeen jotain matkailua tai muuta, niin tiloista varmaan tulee jatkossa entistä enemmän monipalvelutaloja.”