Kaurapuuron ylistys

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Harvaan ruokalajiin on meillä 1950-luvulla tai sitä aiemmin syntyneillä yhtä pitkä ja monisäikeinen suhde kuin kaurapuuroon. Aikaan ennen aamiaismuroja ja jugurtteja siirryimme näet äidinmaidosta suoraan puuroon.

Lapsuuden kesäaamuina oli ihanaa herätä mumman luona pohjalaistalon vinttikamarissa puuron ja kahvin tuoksuun. Mumman eloveenapuurossa oli iso voisilmä ja paljon sokuria päällä, sillä mumma uskoi visusti, että ”joka ruokaa säästää, se vihaa lapsenlastaan” niin kuin minä ja veljeni vitsailimme.

Puurolautasen kanssa juotiin iso lasi toiskan navetasta haettua maitoa ja syötiin viipale mumman leipomaa leipää, jonka päällä oli joko siivu lauantaimakkaraa tai edam-juustoa.

Kokonaan toisenlaista puuroa syötiin Orimattilan kansakoulussa. Kaurapuuron nimellä sekin kulki, mutta hauduttuaan pitkään ja jäähdyttyään isossa ämpärissä puuro oli muuttunut haaleaksi liisteriksi, joka tuntui jähmettyvän kurkkuun. Mitä pidempään puuroa pyöritteli lautasellaan, sitä vaikeampaa sitä oli saada alas.

Voisilmästä ei ollut tietoakaan eikä sokerista. Maitokin oli ehtinyt jo lämmitä kotoa tuodussa lasisessa maitopullossa, ellei sitten patenttikorkki ollut taas pettänyt ja uittanut kaiken punaisessa koululaukussa olevan maidossa.

No, hätä keinon keksii. Koska välitunnille ei päässyt, jos lautanen ei ollut tyhjä, lusikoin jäähtyneet puuronklöntit aika usein vaivihkaa esiliinan taskuun. Niin teki muuten moni muukin.

Teinivuosina ei paljon puuroa keitelty, ei liioin opiskeluaikaan, mutta aina kun oikein iso nälkä yllätti tai muuten iski huono olo, söin lohturuokaa, jota oli aikoinaan mainostettu kauraryynipaketin kyljessä. Silloin sen nimi oli muistaakseni ”Pasin aamuherkku”.

Lautaselle kaadettujen keittämättömien kauraryynien sekaan lusikoitiin reippaasti sokeria ja koko keko kasteltiin kylmällä maidolla.

Mitä nopeammin lautasen lusikoi tyhjäksi, sitä vähemmän se ehti puuroutua. Suutuntuma muistutti kai enemmän muodikkaita muroja.

Puurot palasivat aamiais- ja osittain myös illallispöytäämme oman kasvavan lapsikatraamme myötä. Nyt oli ryyneissäkin jo valinnanvaraa – lasten lempipuuro taisi syntyä neljän viljan hiutaleista, joskin heidän todellinen superherkkunsa oli kyllä mannapuuro.

Yhteiseltä aamupuurolta oli hyvä lähettää lapset kilometrien taipaleelle kyläkouluun ja myöhemmin koulubussille, joka rytkytti pitkin kyläteitä kirkonkylään tai kaupunkiin saakka.

Ison leivinuunin uumenissa hautuivat myös ohra- ja riisipuurot.

Nyt on puuroympyrä jälleen sulkeutunut. Talvipakkasilla ryhdyimme taas syömään aamupuuroa, joka hellii vatsaa ja pitää nälän pitkään poissa.

On ihanaa havahtua unesta tai kirjoitusurakan keskeltä puuron ja kahvin tuoksuun, kun aamuvirkku parempi puolisko on jo kyökissä häärimässä.

Voisilmästä emme tingi, vaikka sokeria ripotellaan puurolautaselle vähemmän kuin mummolassa. Iso lasi kylmää maitoa on edelleen oleellinen osa aamupuuroa. Kokeilkaapa vaikka!

Kuva: Jaana Kankaanpää

Kirsti Manninen on

kirjailija Mäntsälästä