Asiantuntijalta: EU:n maataloustukien uudistaminen on mahdollista – mutta ei helppoa

Tukia maksetaan unionissa pitkälti viljelyalan perusteella, eli mitä enemmän peltoa, sitä enemmän tukea. Lisäksi hehtaarikohtaiset tukitasot vaihtelevat merkittävästi jäsenmaiden välillä historiallisista syistä. Kuva: Malthe Byskov, Jaana Kankaanpää, Markku Vuorikari, koonnut: Elias Piilola

Vaikka EU:n yhteinen maatalouspolitiikka (cap) on kokenut 2000-luvulla useita uudistuksia, yksi sen perusongelma elää yhä: merkittävä osa maataloustuesta perustuu 1990-luvun hinnanalennuskorvauksiin.

Tukia maksetaan unionissa pitkälti viljelyalan perusteella, eli mitä enemmän peltoa, sitä enemmän tukea. Lisäksi hehtaarikohtaiset tukitasot vaihtelevat merkittävästi jäsenmaiden välillä historiallisista syistä.

Nykyistä tukijärjestelmää onkin kritisoitu siitä, että tukitasojen erot jäsenmaiden välillä heijastavat menneitä kompromisseja, eivätkä ne välttämättä vastaa nykyisiä tarpeita tai julkilausuttuja politiikkatavoitteita. Tämän vuoksi järjestelmän on katsottu huomioivan puutteellisesti esimerkiksi ympäristövaikutuksia, tuotannon kestävyyttä tai jäsenmaiden erilaisia tuotanto-olosuhteita.

Jos tukia haluttaisiin jakaa nykyistä paremmin yhteisten tavoitteiden perusteella, vaihtoehtoja on useita: tukitasojen tasapuolistaminen jäsenmaiden välillä, ympäristöhyötyjen nykyistä vahvempi huomioiminen tai siirtyminen tulosperusteiseen malliin, jossa rahoitus sidotaan saavutettuihin tuloksiin.

Vaihtoehdoista mikään ei ole yksiselitteisesti paras. Jokainen malli painottaa eri asioita, ja valinta niiden välillä on pitkälti arvokysymys: halutaanko korostaa tasapuolisuutta, tehokkuutta tai ympäristövaikutuksia vai esimerkiksi maatalouden kriisinkestävyyttä.

Poliittisesti toteuttamiskelpoisen tukiratkaisun löytäminen EU:n päätöksentekojärjestelmässä on erityisen vaikeaa. Päätökset tuista tehdään jäsenmaiden määräenemmistöllä. Uudistuksen taakse on saatava sekä riittävän suuri joukko jäsenmaita että niiden kautta myös riittävä osa EU:n väestöstä.

Monet tukimallit täyttävät vain toisen näistä ehdoista.

Yksittäinen malli voi saada taakseen tarpeeksi monta jäsenmaata, mutta ei riittävää väestöosuutta. Jokin toinen malli taas voi kerätä suurten maiden tuen, mutta jää vajaaksi maiden lukumäärässä. Molempien ehtojen täyttyminen on harvinaista.

Jäsenmaat arvioivat uudistuksia ensisijaisesti oman etunsa näkökulmasta, joten laajan kompromissin rakentaminen on vaikeaa. Jos maa hyötyy uudistuksesta ja sen saama rahoitus kasvaa, se todennäköisesti tukee muutosta. Jos taas rahoitus pienenee, vastustus on todennäköistä.

Erityisen ratkaisevassa asemassa ovat suuret jäsenmaat, kuten Saksa, Ranska ja Italia, joiden tuki on väestökriteerin vuoksi usein välttämätön.

Komission heinäkuussa 2025 julkaisema budjettiehdotus osoittaa, kuinka vaikeaa tukijärjestelmän uudistaminen on käytännössä. Vaikka maatalousrahoitus siirtyisi osaksi uusia kansallisia ja alueellisia kumppanuussuunnitelmia, jäsenmaiden välinen rahoitusjako säilyisi pitkälti ennallaan.

Tutkimuksemme osoittaa kuitenkin, että myös yhteisiin eurooppalaisiin tavoitteisiin perustuville jakomalleille on mahdollista rakentaa riittävä poliittinen tuki. Painotuksia voidaan säätää niin, että mahdollisimman moni maa hyötyy uudistuksesta.

Kaksi mallia erottui joukosta. Niitä yhdistää se, että ne perustuvat nykyistä selkeämpiin yhteisiin jakokriteereihin ja tasapainottavat jäsenmaiden intressejä tavalla, joka tekee niistä poliittisesti hyväksyttävämpiä.

Ensimmäisessä tukia kohdennetaan peltoalan lisäksi ympäristöhyötyjen perusteella. Esimerkiksi luonnon monimuotoisuutta tai muita ympäristöhyötyjä edistävät maat saisivat nykyistä suuremman osan tuista.

Toisessa rahoitusta suunnataan maatalouden kriisinkestävyyttä kuvaavien tekijöiden, kuten tulon ja tuotannon vakauden sekä luonnonvarojen kestävän käytön perusteella. Tavoitteena olisi vahvistaa maatalouden kykyä sopeutua ilmastonmuutoksen ja muiden kriisien aiheuttamiin riskeihin.

Ostovoimakorjaus voi myös parantaa eri tukimallien poliittista toteuttamiskelpoisuutta. Kun tukien arvo suhteutetaan jäsenmaiden yleiseen hintatasoon, maiden väliset erot tasoittuvat ja uudistusten hyväksyttävyys kasvaa.

Suomi hyötyisi erityisesti mallista, jossa huomioidaan ympäristöhyödyt ja vaativat tuotanto-olosuhteet. Silti yksin Suomen kannalta hyvä ratkaisu ei riitä. Ratkaisevaa on, miten malli vaikuttaa muihin maihin – erityisesti suuriin jäsenmaihin.

EU:n maatalouspolitiikan uudistaminen ei ole ensisijaisesti tekninen vaan poliittinen kysymys. Vaikka toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja löytyy, nykyinen poliittinen toimintaympäristö suosii vähittäisiä muutoksia suurten rakenteellisten uudistusten sijaan.

Siksi ratkaisevaa ei ole se, millainen tukimalli olisi taloudellisesti tai ympäristöllisesti perustelluin, vaan se, millaisille muutoksille jäsenmaissa ja EU:n instituutioissa löytyy riittävästi poliittista tukea.

Jyrki Niemi

tutkimusprofessori, Luonnonvarakeskus

Kyösti Arovuori

maatalousekonomisti, Reinu econ

Juho Valtiala

tutkija, Luonnonvarakeskus