Halpa ei ole hyvää

Aina kun kuulen sanan kilpailutus, tiedän, että nyt menee jotain pieleen. Ennen tarjouspyyntöjen lähettämistä on kuitenkin unohtunut jokin tärkeä elementti tai valinta osuu jollain muulla tavalla väärään.

Usein kilpailutetaan asioita, jotka ennen hoidettiin itse ja hyvin. Eipä monenkaan mielessä välttämättä menneinä vuosikymmeninä käynyt, että kunnalliskoti sijaitsee naapurikunnassa.

Siilinjärven kunta kilpailutti lainsäädännön pakottamana vanhusten hoivapalvelut. Kuten arvata saattaa, valinta ei osunut paikalliseen toimijaan vaan suurempaan yritykseen.

Mummot ja vaarit saattavat siis vaihtaa viimeisessä muuttoilmoituksessaan kotikuntaa, jos heidät päätetään muiluttaa pitäjänrajan yli Nilsiään rakennettavaan uuteen palvelukotiin.

Uusi palveluntarjoaja ehätti kommentoimaan, ettei heillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että palvelu olisi rajattu tapahtumaan Siilinjärvellä. Eipä vain oltu älytty kirjoittaa sitä tarjouspyyntöön.

Ei mennyt ihan putkeen kotitaloni putkiremonttikaan Helsingissä.

Edullisimman tarjouksen tehneen firman jäljiltä suihkujen kaadot johtivat joissain asunnoissa veden viemärin sijasta vessan kynnykselle. Pihan siistiminen oli itkeäkö vai nauraa -tasoa, esimerkiksi uusi nurmikko kylvettiin syyssateiden yhteydessä mutamaahan.

Asiat voi hoitaa myös hyvin. Kiuruveden kunnan kouluruokailun järjestäminen on tästä esimerkki.

En tiedä, kuka rohkea siellä ensimmäisenä polki jalkaa maahan ja kieltäytyi ostamasta raaka-aineita keskitetysti kaukaa. Nykytilanne on kuitenkin se, että oman pitäjän tuotteita suositaan niin paljon kuin voidaan. Tuottajat kiittävät, ruokailijat kiittävät ja muu Suomi ihailee ja ihmettelee.

Jari Tervo kuvaili jokaisen suomalaisen elonsa aikana kokemia suurtalouskeittiökauhuja nimellä ”kulinarististen vankileirien saaristo”.

En ole ruokaillut Kiuruvedellä, mutta haluaisin kyllä. Ei omin ehdoin valmistettu lähiruoka voi olla pahempaa, kuin eineksen kaltainen mauton mössö, jota suuri osa kansasta päivittäin syö.

Eikä se kalliiksikaan käy, jos Kiuruveden kuntaa on uskominen.

1990-luvun alussa Ilmavoimien uuden torjuntahävittäjän valinta oli kuuma peruna. Silloin päädyttiin lentäjien suosikkiin, hankintabudjettiin nähden aivan liian kalliiseen F-18 Hornetiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset ilmavoimamme olisivat, jos nykyhävittäjämme olisi jokin muu silloin tarjotuista vaihtoehdoista.

Kommentoisiko Suomen Kuvalehti Ilmavoimien olevan ”kokoluokassaan Euroopan vahvimpiin kuuluva ilma-ase”? Pääsisivätkö pojat taivaalla hakemaan kokemusta lentämällä Nato-maiden kanssa?

Mene ja tiedä. Varmaa on, että ei valinta maanpuolustuksellisesti täysin huono ollut.

Totuus on, ettei halvalla yleensä saa hyvää.

Valintoja tehdessä pitäisi tuijottaa taloudellista kokonaisvaikutusta ostohinnan sijaan. Näin saatettaisiin estää suuremmat vahingot kuin EU:n hankintadirektiivistä joka tapauksessa aiheutuvat ajanhukka ja hiusten halkominen.