Paluu juurille

Piirros: Stiina Hovi 

Ennen hormoneja ja hemohessejä piti urheilijoiden tulla toimeen pelkällä rukiilla ja kaurapuurolla. Jos jotain muuta ladun varrella annettiin, se oli mustikkasoppaa. Haku-Veikko ja kumppanit olivatkin maaliin tullessaan yleensä yltä päältä mustikassa.

Rukiin vaikutus tunnettiin jo tuolloin. Jos meinasi jossakin pärjätä, piti olla ruista ranteessa. Rukiiseen liittyi jotain erityistä. Leivän piti olla rukiista. Vehnäpulla ei riittänyt koviin koitoksiin.

Rukiin historia on kunniakas ja maine hyvä. Se on jopa niin hyvä, että leipää kutsutaan monesti ruisleiväksi, vaikka joukossa on muitakin jauhoja. Ruisleipää himoitseva kuluttaja joutuu tihraamaan moneen otteeseen tuoteselostetta ennen kuin tietää, minkälaisesta ruisleivästä on kysymys.

Oikea ruisleipä on tietysti sellainen, joka on leivottu kokonaan rukiista. Siihen on lisätty vain vettä ja suolaa. Muita jauhoja ei käytetä eikä hiivaa lisätä. Sallittuja lisäaineita ei sallita.

Ruisleipä ei ole luomua. Se on paljon enemmän. Se on oikeaa, puhdasta ruokaa.

Ruisleipä on kuin viini. Se paranee vanhetessaan. Ja kun yhden viipaleen ottaa, on pakko ottaa toinen.

Tuoreessa ruisleivässä on kova kuori. Kun leipä vähän vanhenee, kuori sitkistyy, mutta on silti kova. Silloin leipä alkaa olla parhaimmillaan.

Toki leivän voi syödä myös tuoreena, suoraan uunista otettuna. Kuuman viipaleen päälle pitää laittaa voita, joka sulaa hetkessä.

Leipä ei välttämättä tarvitse lisukkeita, mutta viipale juustoa on sallittua. Tämä gourmet-ateria nautitaan kylmän rasvattoman maidon eli kurrin kanssa.

Ruisleipä säilyy hyvänä pidempään kuin lisäaineilla kyllästetty, muoviin pakattu kakunpohja. Vanhoista kannikoista voi tehdä herkullisen leipäressun, joka sopii hyvin yhteen munakkaan kanssa.

Ruisleipä on pitänyt Suomen kansan hengissä jo vuosisatoja. Kun miehet lähtivät halkometsään, oli repussa ruista. Ilman ruisleipää ei olisi Antti Rokka taistellut Karjalan korvissa. Ruisleipä oli peruseväs savotoilla, tehtailla, rakennuksilla ja koululaisten välipalana.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Myös ruisleipä on joutunut altavastaajan asemaan. Ruisleivän valta-aseman on haastanut pullamössö, joka tunkee jokaisesta raosta sämpylän, hampurilaisen ja paahtoleivän salakavalassa muodossa. Rukiin asema on ollut uhattuna.

Miksi Euroopan komissiokaan ei tee mitään, minä vain kysyn.

Vastaiskuun on aihetta. Ruisleivän ystävät ovatkin ryhmittäytyneet uusiksi aktivistisoluiksi, jotka iskevät aamun varhaisina tunteina ja yön pimeydessä. Näkymätön kansalaisarmeija levittää salaista tietoa ja taitoa ruisleivän leipomisesta – ilman julkista tukea, keskusviraston ohjaavaa kättä tai median opastusta.

Ruisleipätiinut muhivat kotien kätköissä byrokraattien valvovien silmien ulottumattomissa.

Leipäjuurta vaihdetaan vaivihkaa työpaikoilla ja salakuljetetaan ulkomaille.

Uusi kansalaistottelemattomuus haastaa isot leipomot, pullamössödirektiivit ja lisäaineita pursuavat muovipussisämpylät. Ruisleipää ei ole missään ja kuitenkin sitä on kaikkialla.

Ruisleipä on tulossa voimalla takaisin laman runtelemaan pohjoiseen rajamaahan.

Yritysjohtajat vaihtavat bonuksensa ruisleipään. Televisioon tulee ruisleipälotto. Barack Obama ja Vladimir Putin tilaavat aamiaispöytäänsä ruisleipää. Jääkiekkoilijat kaivavat repuistaan pössyttelypiipun asemesta ruisleivän.

Ruisleipä valloittaa maailman uudestaan. Sille ei näköjään voi mitään.

Lauri Kontro