Lussepullat

Kristiina hurmerinta

Lämmin maito värjäytyy hitaasti kullankeltaiseksi. Aurinko tekee pesää taikinakulhoon. Ulkona henkivä pimeys ei estä alkemistisen prosessin etenemistä. Tuulen pieksäessä lipputangon narua sahrami kultaa arjen. Muuttaa kaiken. Tekee juhlan. Sen kulta kutsuu aurinkoa etelästä takaisin Pohjolaan.

Lucian päivä ei sattumalta osu vuoden pimeimpään aikaan.

Vanhoihin pullamerkkeihin kätkeytyy viesti uudesta valosta, kasvusta ja hedelmällisyydestä. Vaaleasta vehnästä leivottu pulla oli aikoinaan uhrileipä. Siinä oli taikaa.

Sen leipomiseen liittyi erilaisia myyttejä, tarinoita ja legendoja. Leipoja osallistui riittiin, jossa hän muotoili syötäviä vallan ja onnen symboleita.

Omassa uhrimaljassani sahramimaito yhtyy kananmuniin, sokeriin, suolaan ja vehnäjauhoihin. Kullankeltainen voi viimeistelee taikinan. Nuuhkaisen keltaiseksi värjäytyneitä käsiäni. Maistan taikinaa.

Maut ja tuoksu nostavat esiin muistoja monista jouluista. Kaikista elämäni jouluista. Pipareista ja tortuista. Äidin sormista, jotka nostavat paperitaitoksesta sahramirihmoja kuin kultahippuja. Mummostamme, joka ei mokomasta kotkotuksesta välitä lainkaan.

”Vehnäsen pitää olla vehnästä eikä mitään värjättyä pullaa”, hän mupisi topatessaan kultapullaa kahviin.

Lapsuuden kodin joulupullat olivat tavallisia pyöreitä. Ne koristelttiin ensin raesokerilla ja myöhemmin murotaikinaisella tähtikoristeella. Keski-Suomessa ei viettetty Lucian päivää tai leivottu Lucian pullia. Sahramin tuoksussa meilläkin odotettiin joulua.

Anoppini Lucianpulla tehtiin perintöreseptein ja kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Topakka isoäiti kietaisi essun eteensä. Nappasi morttelin hyllyltä. Valikoi hetken sokeripaloja. Poimi niistä vihdoin yhden. Ihmettelin mitä eroja oli tismalleen samanlaisten palojen välillä.

”Ei silmämääräisiä. Tärkeää on se, miltä pala tuntuu näpeissä”, hän selitti.

Morttelissa sahramirihmat ja sokeripala murskautuivat kultapölyksi.

Opin, että pulliin liittyy ripaus vanhoja perinteitä ja hiven noituutta. Suomenruotsalainen isoäiti ei miettinyt sahramitaikinansa kanssa, mitä pyöräytetään. Kädet eivät olleet vapaat, vaan perinteen sitomat. Pullat olivat hänelle vahva viesti menneistä uhrileivistä.

Kieputtelimme muinais-skandinaavisen hedelmällisyysjumalattaren Freijan lempikissan häntiä. Sorvasimme kultavaunuja ja papin hiuslaitteita. Leikkasimme tunnollisesti saksilla oikeanlaiset viimeistelyt. Voitelimme ja asettelimme rusinat kohdalleen.

Kerran hän oli unohtanut rusinansa Helsinkiin.

”Ei. Missään tapauksessa tavalliset rusinat eivät sovi koristeluun. Pitää olla ruukkurusinoita”, hän huudahti.

Hyppäsin bussiin. Vaasan kauppahallista löytyi oikeaa sorttia. Joulun airuen aamu oli pelastettu.

13.12. ei olisi ollut mahdollinen ilman oikeaoppisia Lussepullilla. Vuosien saatossa opin, että julgalt on joulukarju, lindebarn taas kapalovauva, såkaka on tähkäleipä. Ja Lussekatt, se on Luciferin kissa.

”Muista aina, että muoto on osa tarinaa ja väri tekee näistä sakraaleja” hän sanoi, tuo viikinkien jälkeläinen.