Vaivasta tuli valtti

Tattarin maku tökkäsi Pirkko Hämäläistä aluksi, mutta hän sai sitä pehmennetyksi lisäämällä perunahiutaleita ja siirappia. 

Gluteeniton riisipiirakka on leipomon hittituote. 

Vuohelan Herkussa on leivottu mustikka-rahkapullaa alusta asti. Mustikat tulevat lähialueelta. Pirkko Hämäläinen kiittää Anna Tammisen (oik.) jauhopeukaloa. 

Vuohelan Herkku lukee nelostien varrella Hartolassa sijaitsevan hallin kyljessä. Ei, tämä ei ole Suomen ainut vuohenlihan jalostaja, vaan jotain aivan muuta.

Kaikki keliakiaa sairastavat taatusti tuntevat nimen. Vuohelan Herkku leipoo samoja leipomotuotteita kuin muutkin leipomot, mutta gluteenittomina. Nimi on peräisin pieneltä joutsalaistilalta, mistä kaikki sai alkunsa.

Palataanpa ajassa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin. Pirkko Hämäläinen oli muuttanut miehensä kanssa viljelemään kotitilaa. Neljän lehmän siirtokarjalaistilalla leipä oli tiukassa, kun lapsiakin oli jo neljä.

”Pian lehmiä oli kymmenen, sitten parikymmentä, ja lisäksi sonneja ja sikoja. Vuonna 1989 päätettiin äidin kanssa, että aletaan leipomaan Joutsan torille karjalanpiirakoita”, Pirkko kertoo valoisassa toimistossaan.

Piirakat olivat menestys. Samoin kuin pullat, kakut ja leivät – mitä naiset vain leipoivatkin. Tuotteita meni jo paikalliseen K-kauppaankin ja Jyväskylän kauppahalliin.

Pirkko lypsi lehmät aamuin, illoin ja leipoi, minkä kerkesi. Pari kolme kertaa viikossa leivonnaisia toimitettiin myyntipisteisiin. Pirkon elämä oli työtä, työtä, työtä.

Leipominen toi tilalle kolmanneksen tuloista. Toinen kolmannes tuli maidosta ja loput tuista.

Siihen saakka, kunnes Pirkko sairastui ja joutui sairaalaan. Ei tiedetty, mikä oireiden taustalla oli. Epäiltiin sappea. Vatsa oli ollut kipeä lapsesta asti, mutta siihen oli jotenkin tottunut.

Keliakiaa Pirkko ei osannut edes epäillä.

Se oli keliakia. Tädillä ja enollakin oli ollut, mutta heidän sairaudestaan ei oltu puhuttu.

Pirkolle ehti puhjeta myös liitännäissairauksia: diabetes ja kilpirauhasvaivoja, koska keliakia todettiin niin myöhään.

Kaikki romahti hetkeksi. ”Silloin tuli mieleen lopettaa koko leipominen. Kaikki meni nollaan.”

Oli kuitenkin yksi oljenkorsi. Kilauta kaverille. Pirkko soitti Jyväskylän aikuiskoulutuskeskuksen kouluttajalle: ”Minulla todettiin keliakia. En tiedä, mitä nyt teen.”

”Kouluttaja kertoi, että Hankasalmella on alkamassa erikoisruokavaliohanke helmikuussa. Pyri sinne.”

Pirkko pääsi kurssille ja opetteli vuoden ajan leipomaan ilman vehnää, ruista ja ohraa. Kotona koko tuotevalikoima meni uusiksi.

Vuonna 2001 Pirkkoa kysyttiin televisio-ohjelmaan tekemään piirakoita, mutta hän oli vielä sairauslomalla.

Seuraavana vuonna kysyttiin uudestaan, vieläkö teet piirakoita. ”Joo, mutta gluteenittomia.”

Ohjelma tehtiin vuonna 2003, mutta sen päärooliin nousikin piirakoiden sijasta tattarilimppu.

Ohjelman jälkeen puhelimet alkoivat soida.

Ihmiset soittivat ympäri Suomea ja kysyivät, mistä tattarilimppua saa. ”No Jyväskylän kauppahallista, mutta voin minä lähettääkin”, Pirkko vastasi.

Limppua kysyttiin myös kaupoista. Ensimmäisenä sen ottivat valikoimiinsa Lahden kauppahalli ja Hakaniemen halli Helsingissä. Pian tämän jälkeen limppu lähti Stockmannille ja sitten muihin myymälöihin, kun kauppiaat halusivat leivän valikoimiinsa.

Navettaan Pirkko ei enää ehtinyt. Lehmistä luovuttiin vuodenvaihteessa 2003.

Kesäkuussa 2003 Pirkko perusti Vuohelan Herkkupuodin. Nimi tuli kotitilasta, joka oli Vuohela.

Tähän asti Pirkko ja äiti olivat leiponeet kotona yhdeksän neliön keittiössä. Tilat kävivät ahtaiksi. Pirkko kuuli leipomosta, joka lopettaa toimintansa. Hän osti leipomon koneet ja vuokrasi Joutsan kunnalta hallin. Tilaa oli nyt 450 neliötä.

Alkuun hallin toisessa päässä leivottiin perinteisiä ja toisessa päässä gluteenittomia tuotteita. Pirkko päätti keskittyä kokonaan gluteenittomaan leivontaan. Äiti oli eri mieltä, mistä seurasi puolentoista vuoden välirikko.

Pirkko palkkasi ensimmäisen työntekijän yritykseensä vuonna 2004. Vuodenvaihteessa alaisia oli jo viisi ja vuonna 2006 parikymmentä.

Vaikka oltiin Keski-Suomessa, niin työntekijöiden löytäminen ei ollut ihan helppoa. Työvoimatoimiston ilmoitukseen ei vastannut ensimmäiseen kuukauteen kukaan. Vihdoin Rovaniemeltä tuli yhteydenotto.

”Oli siinä aika opetteleminen ottaa työntekijöitä, kun oli tottunut vaatimaan itseltään niin paljon. Jos uunillinen välillä paloi, niin se oli tällaiselle täydellisyyden tavoittelijalle kova koulu. Mutta oli pakko kasvaa.”

Myös lainan saaminen paikallisilta pankeilta oli kiven alla. ”Minulle sanottiin: Et tule menestymään, menet konkurssiin. Hyvin ’kannustavaa’.”

Pirkkohan ei tästä lannistunut.

”Jos minulle sanotaan noin, niin puren hammasta ja sanon, että katsotaan!”

Pienellä maatilalla Pirkko oli jo joutunut miettimään, kuinka selvitä kaikista lainoista. Miestä vei alkoholi, joten vastuu lankesi useimmiten emännälle.

Pirkko sai naisyrittäjälainan Finnveralta ja rahaa yksityishenkilöltä, joka uskoi häneen. Leipomolaitteet hän maksoi osamaksulla edelliselle yrittäjälle.

Halli alkoi täyttyä, taikinoita tehtiin ylitöinä ja jo parin vuoden päästä piti miettiä, miten jatketaan.

”Naiivisti ajattelin, että Joutsan kunta rakentaisi uuden hallin ja me päästäisiin siihen vuokralle. Eihän se niin mennyt.”

Naapurikunnasta Hartolasta tuli tieto, että melko uudesta hallista lähtee yritys pois. Pirkko lähti katsomaan, ja halli löytyi pienen etsimisen jälkeen nelostien varresta metsän siimeksestä.

”Onpas komea halli, totesin. No juu, kyl myö tähän voijaan tulla.”

Kun tilaa oli, toiminta alkoi kasvaa rajusti. Pirkko oli puikoissa, niin johtamassa kuin leipomassakin, ja työntekijöitä oli jo 40.

Lapset kasvoivat, tuli avioero ja miehen kuolema. Pirkko hukutti huolet työhön.

”Olin aina aamulla aloittamassa ja illalla lopettamassa. Viikonloppuna kävin laittamassa hapanleipätaikinat. Aloin olla aika piipussa.”

Siinä vaiheessa Pirkko kuuli yrityskummeista. Hän otti yhteyttä heihin.

”Kun yrityskummi tuli käymään, puhuin seitsemän tuntia. Muutaman kysymyksen hän teki väliin. Sanoi lopuksi, että ensimmäinen asia olisi loma. Tästä pitää päästä hetkeksi pois. Ja eläkeasiat pitää laittaa kuntoon.”

Pirkko pääsi kuntoutukseen syksyllä 2008 eikä hänellä sen jälkeen ole ollut tarvetta mennä leipomon puolelle töihin. Parin viikon poissaolon aikana taikinanteko onnistui ilman Pirkkoa ja on sujunut siitä lähtien.

Pirkko alkoi puhua myös lapsilleen, että heidän olisi syytä perehtyä yrityksen toimintaan, sillä vastuu lankeaa heille, jos äidille jotain sattuu. Vanhin tytär ja poika ovat nyt töissä yrityksessä.

”Enää ei olisi niin suuri riski, jos mä kuolla kupsahtaisin”, hän virnistää.

Vuohelan Herkku työllistää nyt yhteensä 75 henkeä. Liikevaihto on kasvanut miljoonavauhdilla ja oli viime vuonna 7,6 miljoonaa euroa. Tälle vuodelle on budjetoitu 8,3 miljoonaa.

”Onhan se ihme, että 2000-luvulla löytyy elintarvikealalta tämmöinen rako, jossa voi kasvaa näin isoksi”, Pirkko myöntää.

”Mutta en keksinyt sitä itse, se mahdollisuus vain tuli eteen”, hän korjaa vaatimattomaan tapaansa.

Yksi menestyksen salaisuus on, että Vuohelan Herkku oli ensimmäisiä tuoreiden gluteenittomien leivonnaisten valmistajia. Kun Pirkko lähetti leipiä Lappia myöten, maine kiiri ja Vuohelasta kasvoi Suomen suurin tuorevalmistaja.

Laadukkaita gluteenittomia tuotteita oli kaivattu.

Pirkko pukee päälleen valkoisen takin ja vetää siniset muovisuojukset korkosaapikkaiden päälle. Mennään leipomohalliin.

Taukotilassa lounastauolla olevat työntekijät tervehtivät pomoa tuttavallisesti. Joutsasta tänne siirtyi suurin osa vanhoista työntekijöistä, ja uusia on tullut toinen mokoma.

Piirakantekokone työntää taikinamattoa rypytyslaitteeseen. Yrityksen kasvaessa joitakin työvaiheita on jouduttu koneellistamaan. Tavoite on, että tuotteet näyttäisivät ja maistuisivat samoilta kuin aikoinaan Pirkon ja äidin leipomat.

Raaka-aineista Pirkko on tarkka. Niiden pitää olla niin suomalaisia kuin mahdollista pakkausmateriaaleja myöten. ”Se on itsestään selvää, koska olen itse ollut maidontuottaja. Valio on meille pyhä lehmä”, hän naurahtaa ja lisää, että toki halvemmalla saisi muualta, jos haluaisi.

Yrittäjän tie ei ole ollut suora eikä kuopaton. Mies oli työteliäs, mutta alkoholin takia häneen ei voinut luottaa.

Välillä uhkasi konkurssi eikä välirikko äidin kanssa asioita helpottanut.

Haasteita annetaan sille, joka ne kestää, Pirkko ajattelee.

”Jossain vaiheessa itkin aina, miten selvitään, mutta sitten tuli aika, että aloin luottamaan. En enää pelännyt.”

Pirkolla on nuoresta asti ollut eteenpäin menemisen halu. Maatilallakin hän aina ajatteli, että jos me lisätään tuon verran, niin saadaan lisätuloa sen verran. Se onnistui. Kun oli pino laskuja, joista osa ulosotossa, ja niistäkin selvisi, niin se toi luottamusta.

”Se on se tunne, että tämä on hyvä juttu, ja tarttuu vain siihen. Intuitio, se kantaa tänäkin päivänä.”

Intuitio sai Pirkon kolme vuotta sitten perustamaan kahvila-ravintolan. Huoltoasemakuppila muuttui La Kar de Mummaksi, jota vetää Pirkon tytär.

”Siinä on hyvä visio. Paikka on tehnyt tappiota, mutta olen antanut määräpäivän, mihin mennessä sen pitää kannattaa itsensä.”

Pirkon ohje onkin, että pitää olla rohkea ja tehdä. ”Uskallan, jos näen, että joku on hyvä juttu. Jos ei onnistu, jätetään se ja katsotaan uusi suunta. Suoraa tietä ei ole mihinkään, vaan hyvin kiemurainen polku.”

Pirkosta on tehty analyysi, että hän on selvästi kaaosjohtaja.

”Niin olen. Kaaosta pitää olla aina. Jos sitä ei ole, se tehdään”, Pirkko naurahtaa, mutta lisää, että hänen tapansa johtaa vaatii läheisiltä työntekijöiltä paljon ja voi olla heille rankkaa. Onneksi yritystä on siunattu hyvällä porukalla.

Pirkolle Vuohelan Herkku on kuin viides lapsi. Rakas, mutta välillä voimille käyvä kuopus.

”Tämä on paljon enemmän kuin bisnes. Elämäntapa. Mutta bisnestäkin pitää olla, että voi hoitaa velvollisuudet.”

Velvollisuuksien hoitamisessa Pirkko on tarkka. Se minkä lupaa, täytyy pitää. Aina.

Eniten Pirkkoa on auttanut eteenpäin ihmisiltä tuleva palaute. Sitä on todella tullut: Ihanaa, kun olette olemassa. Kiitos, kun teette näitä tuotteita.

”Monet kerrat joku on itkenyt puhelimessa, miten hän vielä vanhoilla päivillään sai hyvää leipää. Tai kun joku oli nukkunut pois, niin puoliso lähetti kirjeen: kiitos teille, teitte vielä puolison loppuvuosista elämisen arvoisia. Se tuo hyvää mieltä, kun voi auttaa muita.”