Annetaan ruualle aikaa

Aika on rahaa, suomalaiset sanovat mielellään. Lounasaika katsotaan monessa työpaikassa pois rahantekoajasta. Jos olet työpisteeltä poissa yli puoli tuntia, kellokortti alkaa raksuttaa miinusta.

Jos lounaspaikkaan siirtymiseen kuluttaa viisi minuuttia suuntaansa ja ruokaa joutuu jonottamaan tai odottamaan viisi minuuttia, itse ruokailuun jää hätäinen vartti. Kukaan ruokaansa kunnioittava ihminen ei syö lounastaan siinä ajassa.

Jos ruoka(puoli)tunnista haluaa pitää kiinni, on joko haarukoitava mikrolämmin einesmakaronilaatikko työpaikan kahvihuoneessa tai hotkittava pikaruokaketjun hampurilainen niin, että majoneesit valuvat suupielistä. Eettisiä ja ekologisia valintoja ei paljon ehdi miettiä.

Minusta ruokailuun kulutettu aika kuvastaa suoraan sitä, miten paljon ihminen arvostaa ruokaa.

Maailman ruuantuotannon ytimessä Brasiliassa ruuan merkitys on ymmärretty. Yhteiskunta pysähtyy kello 12:n ja 14:n väliseksi ajaksi, joka pyhitetään lounaalle.

Opiskelupaikkakunnallani São Paulon maaseudulla lounas kokoaa kämppäkaverit yhteen. Ruuanlaitto alkaa aina alusta. Keitetään riisi, pilkotaan sipuli, kuullotetaan kesäkurpitsa. Papuja on saatettu liottaa monta tuntia. Mehu puristetaan tuoreista hedelmistä.

Brasiliassa on turha etsiä kaupasta pakastepizzoja tai mikrokanaviilokkia. Ruuan eteen pitää aina tehdä työtä, eikä ruokailu ole aika, josta tingitään. Muut menot ovat aina toissijaisia, jos ruokailu on vielä kesken.

Brasilialainen ruoka on lähes poikkeuksetta taivaallista. Sitä syödään yhdessä, hitaasti, nautiskellen. Luulen, että ruuan arvostuksen kulttuurista johtuen esimerkiksi McDonald’s ei ole onnistunut valtaamaan jalansijaa sambamaassa.

Brasiliassa ruokaa ei myöskään hamstrata. Kulttuuriin kuuluu antaa toisten ottaa ensin ja santsata vasta, kun kaikki ovat varmasti saaneet vatsantäytettä. Pizzeriassa kukaan ei tilaa itselleen omaa autonrenkaan kokoista annosta, vaan muutama pizza jaetaan kaikkien kesken. Ruokaa tilataan lisää, jos joku on vielä nälkäinen.

Suomessa tuntuu vallitsevan viidakon laki. Pöydässä on ruokaa – syökää henkenne edestä!

Monesti nälkäisen ihmisen silmä syö enemmän kuin maha vetää. Kun kiire ohjaa ruokailijan äkkiä takaisin töihin, lautaselle jäänyt ruoka kipataan helposti kaatopaikan täytteeksi.

Ruokaa voisi Suomessakin syödä vähemmän ja hitaammin, nautiskellen.

Elokuun 22. päivänä vietettiin maailman ylikulutuksen päivää. Luonnonvarojen kulutus ylitti silloin tahdin, jolla ne ehtivät tänä vuonna uusiutua. Loppuvuoden elämme yli varojemme.

Tuona samaisena päivänä järkytyin, kun kuulin, että jopa 30 prosenttia maailmalla tuotetusta ruuasta menee hukkaan tuotantoketjun eri vaiheissa.

Ei siis riitä, että rohmuamme luonnonvaroja. Me heitämme ruokaa roskiin.

Akateeminen seminaari on hyvä tilaisuus hankkia päiviä kestävä voimattomuuden tunne ja ahdistus. Maailma tuhoutuu, ja se on minun vikani.

Ehkei peilikuvalle kuitenkaan pitäisi olla liian ankara. Ruokailu on iloinen asia, vähän kuin harrastus. Ei kalliilta joogatunniltakaan lähdetä kesken kaiken pois.