Juttua juuresta

Juurta on saatu niin perintönä rajan takaa kuin leivontakursseilta, kummitädiltä tai ihan itse tehtynä. Vanhimmat juuret on 1800-luvulta. Tässä muutama tarina. Lisää tarinoita voit lukea Kantrin verkkosivuilta:

www.kantrilehti.fi.

Juuritarinansa lähettäneiden kesken arvottiin kolme Jaakko Nuutilan Leipäkirjoaa. Sen saivat: Irma Pollari, Suolahti, Marketta Natunen, Enonkoski ja Esteri Rantanen, Säkylä. Onnea voittajille ja lämmin kiitos kaikille kirjoittajille!

Olimme menossa naimisiin. Tuleva anoppini leipoi ruisleipää, joka oli todella hyvää. Se oli leivottu riihitetyistä rukiista.

Ennen häitämme tuleva mieheni sanoi äidilleen: ”Opeta Marjalle leivän leipomista.” Niin lähdin anoppini kanssa leipomaan. Tehtiin häihin leivät. Mies maistoi ja sanoi: ”Kyllä tällä elää.”

Leivän juuri on anopiltani, ja hän on sen luultavasti saanut äidiltään. Asuimme pari vuotta samaa kotia sukupolvenvaihdoksen jälkeen ja sain varmuutta leivän leipomisessa. Meitä oli iso joukko ruokapöydässä, joten leipää kului paljon ja sitä leivottiin viikoittain.

Olen myöhemmin kuullut, että miniä ei tuo omaa leivänjuurtaan taloon, vaan leipoo talon omasta juuresta. Näin kävi minullekin.

Joskus jollekin emännälle on käynyt niin, että leivän juuri on hävinnyt. Ei ole tullutkaan jätetyksi juurta talteen. Tällöin olen saanut jakaa taikinajuurtani edelleen tarvitseville.

Jos leivon usein, säilytän taikinajuureni jääkaapissa. Pakastimessa on kuitenkin varalla aina taikinajuurta.

Leivoin aikoinaan leipää myös suoramyyntiin. Silloin piti nousta anivarhain uunia lämmittämään ja taikinaa alustamaan. Myyjäisiin, tuliaisiksi ja joulumuistamisiin ovat leipäni myös päätyneet.

Ruisleivän leipomisessa on lopulta hyvin yksinkertaiset työvaiheet, mutta niiden on sujuttava tasajalkaa uunin lämpiämisen kanssa.

Oman pellon rukiista tuntuu hyvältä leipoa. Vielä on jäljellä edesmenneen puolisoni viljelemää ruista, josta kyynelsilmin pyörittelen anoppini tyylillä suippokärkisiä leipiä liinan alle kohoamaan.

Olen leiponut leipää myös miniöiden ja lastenlasten kanssa. Toivoisin voivani jättää leipomisperinnön seuraaville sukupolville.

Marja Hytönen, Laukaa

Olen paistanut ruisleipää vuodesta 1992. Työkaverini oli paistanut ruisleipää, tarjosi maistiaisia ja kysäisi haluanko leivän juurta. Enpä ilennyt kieltäytyä ja otin juuren. Soitin äidille leivänteko-ohjetta, kun lapsuudenkodissa sitä oli aina paistettu.

Äidin ohje, työkaverilta saatu juuri ja siitä se ruisleivän teko alkoi. Aluksi paistoin sähköuunissa, hyvää tuli siinäkin, ja myöhemmin leivinuunissa.

Leivän juuren säilytän pakasteessa. Olen antanut sitä monille, viimeksi ulkomaille.

Harrastelija

Olen tehnyt ruisleipää jo useita vuosikymmeniä ja juuri on lapsuudenkodista saatua. Juuren alkuperä on todennäköisesti 1930-luvulta, jolloin äitini muutti kotoaan mennessään naimisiin isäni kanssa.

Juuren olen säilyttänyt leipäsaavissa, mutta nykyisin minulla on aina nokare taikinaa varalta pakasteessa.

Kerran olin menettää juuren, kun saavi pääsi homehtumaan. Onneksi hierrin oli eri paikassa, mistä sain sitten uuden juuren.

Paistan leivän tiiliuunissa, se on mielestäni parasta. Ruisjauhot ovat oman pellon rukiista ja leipoutumisominaisuudet on hyvät.

Teen kerralla 16 leipää eli kaksi uunillista. Tähän satsiin tulee juureen 8 litraa vettä ja noin 2 rkl suolaa. Jauhoja menee noin 16 kiloa. Melkonen alustettava!

Kohta 70 v leipuri

Pohjois-Pohjanmaalta

Ruisjuureni on varsin tuore. Sekoitin sen viime vuoden marraskuussa luomuruisjauhoista ja vedestä. Kotisiivooja heitti roskiin ensimmäisen version keittiön pöydältä, mutta tämä toinen yksilö on elänyt jääkaapissa nyt kaksi kuukautta.

Pidän juuren hengissä ruokkimalla sitä muutaman kerran viikossa. Ruokkiminen tapahtuu lisäämällä juureen yhtä paljon ruisjauhoja ja vettä, niin että juuren määrä kasvaa noin kolmanneksella.

Leivon juuresta vaaleaa leipää muutaman kerran viikossa. Juuri tekee vaaleasta leivästä maukkaan ja parantaa sen säilyvyyttä. Lisäämällä ruisjauhoja vaaleaan leipätaikinaan, leipään saa lisää makua ja ryhtiä.

Olen leiponut myös ruisleipää ja yllättynyt kuinka yksinkertaista ja nopeaa se on verrattuna vaaleaan leipään. Perheen nuorimmat pitävät kuitenkin enemmän vaaleasta leivästä, joten sitä tehdään, mille on tilaus.

Leipomisharrastukseni alkoi muutama vuosi sitten, kun kyllästyin lopullisesti kauppojen leipien laatuun. Kokeilin leivän leipomista itse ja yllätyin, kuinka helposti opin tekemään leipää, joka on maultaan parempaa ja moninkertaisesti edullisempaa kuin teollinen tarjonta.

Arttu Huhtiniemi, Helsinki

Mummuni toi leivänjuuren eli hapakkeen, kuten täällä Konnevedellä sanotaan, kotoaan, kun meni naimisiin vuonna 1925. Hänen äitinsä oli tehnyt samalla juurella leipää jo kauan. Valehtelematta se on 1800-luvulta peräisin. Äitini toi leivän juuren tullessaan, kun vanhempani avioituivat vuonna 1954.

Äitini on tehnyt leipää myös paljon myyntiin. Viime vuodet olen ollut äidin leipoma-apuna, mutta paistamisen hoitaa aina maestro itse.

Ennen hapake säilytettiin leipomakertojen välillä leipäkorvossa eli tiinussa voipaperiin käärittynä, ettei kuivuisi. Nykyisin, kun leivomme harvemmin, hapake säilytetään pakasteessa. Hyvin on makunsa pitänyt.

Äiti on antanut leivänjuurta useille ruisleivän teosta innostuneille. Vanha kunnon naapuriapu on myös toiminut. Jos joltakulta sattuu hapake kuivumaan tai muuten pilaantui, antoi äiti omastaan. Näin on vanhaa juurta monessa leipäkorvossa. Kuitenkin joka emännän leipä on eri makuista, vaikka juuri sama onkin.

Helka Vehmanen,

Konnevesi

Anoppini meni miniäksi Konnunkylään Nuijamaalle vuonna 1929. Silloin hänen anoppinsa leipoi ruisleipää vanhaan juureen.

Tuli aika lähteä evakkoon. Taikinapytty seurasi mukana säilyttäen siinä taikinan hapanjuuren. Leipää paistettiin milloin missäkin, monenlaisessa uunissa.

Kun sodan jälkeen saatiin viimein pysyvä koti ja siihen naapurin muuraama leivinuuni, oli sama hyvä leivänjuuri valmiina pytyssä ja leipää syntyi suurelle perheelle.

Kun tulin miniäksi taloon, seurasin anopin leivän paistoa. Sitten tuli minun vuoroni pistää käteni taikinaan. Opin olin saanut anopilta ja lapsuudenkodistani äidiltä.

Kun taikina happanee vuorokauden, on se alustuskunnossa. Äiti neuvoi: ”nuuhki, ja jos se sieraimiin tuntuu kipakalta, alusta.”

Niin anoppi kuin äitikin neuvoi siunaamaan taikinan. Siinä on myös hyvä merkki, että on sopivaksi alustettu, kun syvä risti taikinan päällä hiljaa alkaa valua umpeen.

Taikinapytyt ovat vaihtuneet, mutta juuri on säilytetty. Kaavin taikinan hyvin ja laitan pakastimeen pienen leivän kokoisen palan, josta saan hyvää puhtia seuraavaan kertaan.

Myöskin taikinassa ja siinä olevassa ”härkkimessä” hapan säilyy. Sen tiedän, että yli sadan vuoden on taikinani juurella ikää.

Leipomispäivä on aina juhlapäivä. Juurta olen antanut monille, jotka ovat sitä tarvinneet. Perinteinen tapani on, että jos vieras tai naapuri tulee leipomispäivänä taloon, saa lämpimäisleivän.

Eeva Haukemaa, Konnunsuo

Olen ruisleivän leivonnassa aloittelija. Sain juureni äidiltäni, jolle kummitätini oli antanut juuren. Hän oli aikoinaan saanut juuren naiselta, joka asui samassa kylässä.

Itsekin tunsin naisen, sillä vierailimme mummuni kanssa tämän luona ollessani pieni tyttö. Nyt juuri on tavallaan muisto näistä naisista, joita ei enää ole.

Seuraavaksi annan hapanjuuren työkaverilleni, joka haluaa kokeilla ruisleivän leipomista.

Marika Nieminen, Kankaanpää

Eräänä syksynä ystäväni pyysi minua kansalaisopiston ruisleipäkurssille. Niin sitä mentiin essut mukana intoa pinkeinä oppimaan! Ikimuistoiselta kurssilta saimme itse leivotun uunituoreen leivän kotiin vietäväksi sekä myös yli sata vuotta vanhan juuren!

Juuri ehti olla pakastimessa tovin, kunnes päätin kokeilla. Nyt juuri säilyy yläkaapissa omassa astiassaan ja leipää tulee leivottua vähintään kerran kuussa.

Mikä ihanampaa kuin tuoksu ja lämmin leipä kera voin! Lapseni pyytää monesti sitä äitin tekemää leipää ja nuorempi lapseni nakertaa leipää muutamalla puhjenneella hampaallaan naama naurussa.

Ruisleipä on myös ihana vieminen kylään. Juuri on lähtenyt eteenpäin jo ainakin kymmenelle tuttavalle. Tämän innostuksen jälkeen en ole kaupasta enää ruisleipää ostanut enkä osta!

Muumimamma

Hapanjuureni on peräisin parinkymmenen vuoden takaa Porin Martoilta, heillä oli leipäteemaviikko ja hapanjuurta jaettavana, jolloin kipaisin hakemaan omani.

Alkuharjoittelujen jälkeen leivänteko alkoi sujua, ja tein taikinan pieneen puutiinuun, johon jätin aina juurta valmiiksi. Nykyisin hapanjuurta päätyy pakastimeen nyrkinkokoinen pötikkä seuraavaa leipomiskertaa varten. Olen pitänyt hapanjuuren itsekkäästi omanani, enkä ole jakanut sitä hitustakaan eteenpäin.

Kerran tosin unohdin jättää juurta. Jottei hapanjuuripula olisi jättänyt taloa leivättä, ei auttanut muu kuin liotella muutama ruisleipäpala lämpimään veteen, sekoittaa siihen hieman ruisjauhoja ja antaa hapantua vuorokauden ajan.

Tästä juuresta tehdyn leipäsatsin maku oli sen verran erikoislaatuinen, että yritin syödä sen pian loppuun. Jätin kuitenkin siitä normaalisti juuren, ja seuraava erä maistuikin kunnolliselle hapanleivälle, vaikka jännitinkin lopputulosta.

Kaija Pitkäkoski, Suurimaa

Ruisleipäjuureni tarina ulottuu vuoteen 1981, kun olin töissä tutkijana Helsingin yliopiston ravitsemustieteen laitoksella Viikissä. Kollegani Pirjo Pietinen kertoi saaneensa hyvän ruisleipäjuuren mikrobiologian apulaisprofessori Seppo Niemelältä, joka oli sen varmaan ”kasvattanut” parasta ammattitaitoaan käyttäen.

Pirjolta sain juurta ja tarkat ohjeet, jotka olivat kaupungissa kasvaneelle ihan paikallaan. Juuren avulla leivottu leipä osoittautui erinomaiseksi ja leipominen oli helppoa. Innostuin leipomisesta niin, että hankin yleiskoneeseeni viljamyllyn ja rukiin jyviä. Tämän jälkeen perheessämme tehtiin kaikki leivät itse jyvien jauhamisesta lähtien.

Vähitellen ruisleivästäni on tullut osa identiteettiäni, en voi päästää juurta pilaantumaan, kun tuntuu, että jotain persoonastani häviäisi sen mukana. Jyvämylly meni niin monta kertaa rikki, että jauhamisen jätin jo vuosia sitten.

Leipää leivon edelleen, vaikka lapset ovat jo maailmalla. Matkalaukussa on aina leipää, kun lähden tyttären perheen luo Sveitsiin.

Juurta säilytän kylmiön 0-asteisessa laatikossa muovirasiassa. En pakasta, koska aikoinaan viljateknologian professori Hannu Salovaara varoitteli, että jotkut hiivat voivat kärsiä pakkasessa. Mustasukkainen en juurestani ole ollut, vaan olen vuosien mittaan auliisti jakanut sitä monille työtovereille ja ystäville. Juuri on myös lähtenyt jakoon maailmalle, aina USA:ta myöten. Näin on ”varmuuskopio” tarvittaessa aina saatavilla!

Raija Kara

Meidän ruisleivän juuri on peräisin Antrean pitäjän Talikkalan kylän Hikipään talosta. Se on kulkenut suvun mukana kaksi evakkomatkaa ja on edelleen käytössä. Leipä on perinteistä karjalaista limppua, jonka juurta hapatetaan vajaa vuorokausi. Juuri säilyy puisessa taikinatiinussa, jossa se kuivuu käyttöjen välissä.

Tullessani taloon 1970-luvun alussa miniäksi leivän leipomisesta vastasi anoppini äiti, joka oli tuolloin lähes 80-vuotias. Häneltä leivän leipominen siirtyi lähes suoraan minulle. Tarkoituksena on siirtää leivän leipomisen perinne seuraavalle polvelle: pojalleni ja tyttärelleni.

Maija Tomminen

Juureni on peräisin Karjalasta. Mieheni isoisä tuli perheineen Muolaasta monien mutkien kautta tänne Somerolle. Anoppini on minulle opettanut ruisleivän leipomisen. Kolmekymmentä vuotta olen kohta itse leiponut, ja juuri on säilynyt aina tiinussa.

Jätän tiinun aina leipomisen jälkeen hieman ”likaiseksi” taikinasta ja vien sen kellariin odottamaan seuraavaa käyttöä. Pakkaseenkin olen aina laittanut juurta siltä varalta, että tiinulle tapahtuu jotakin outoa.

Nyt on ollut pitkä katko leipomisessa. Kun äitini kuoli muutamia vuosia sitten, leipominen jotenkin jäi. Kuinka tämä juttu lehdessä olikin juuri tänään? Tänä aamuna hain tiinun kylpyhuoneeseen lämpiämään ja kastumaan, kun oli hieman päässyt ravistumaan muutamassa vuodessa.

Mistään kaupasta en ole saanut kunnon ruisleipää, joka olisi aika kuivaa, ja sellaista nyt tarvitsen. Tyttäreni poika on 5 kk ja hampaita tulossa. Kuivatan kannikat ja niitä poika saa mutustella, eikä heti saa isoja kappaleita suuhunsa.

Nyt teen hieman pienemmän taikinan, koska jännityksellä odotan, miten juuren tehot ovat säilyneet näinkin monta vuotta. Huomenaamulla sekaan taikinan ja perjantaina on leipomispäivä.

Lauantaina sitten piereskellään, kun ei millään malta olla maistamatta tuoretta leipää.

Maatalon emäntä

PS. Nyt on testattu, juuri säilyi erinomaisena monta vuotta tiinussa, joka oli kellarissa. Kesällä siellä on vähän lämpimämpää, noin 15 astetta, ja talvella noin 5 astetta. Leivästä tuli maukasta. Nyt lähden kiikuttamaan lämpimäisiä mieheni isälle, 92, joka asustelee hoitokodissa.