Kaalikasveja on Suomen alueella mutustettu vuosituhansien ajan – keripukkikin pysyi pitkään loitolla niiden avulla

Kaalikasvit ovat maistuneet pohjoisten leveyspiirien asukkaille vuosituhansien ajan, ja niiden sisältämä C-vitamiini auttoi pitämään keripukin loitolla. Kuva: Jaana Kankaanpää

Suomessa on syöty kaalikasveja kirjaimellisesti iät kaiket. Kaalikasvien sukuun kuuluvaa naurista on viljelty nykyisen Suomen alueella jo esihistoriallisella ajalla.

Vielä 1900-luvun alkupuolella nauris oli isolle osalle väestöstä pääasiallinen C-vitamiinin lähde. Kyseistä vitamiinia kannattikin saada ravinnosta, sillä pahimmillaan C-vitamiinin puute johtaa keripukkiin ja jopa kuolemaan.

Ei kasvimaatakaan suotta ole kaalitarhaksi kutsuttu. Vuonna 1442 vahvistettu Kuningas Kristofferin maanlaki selvitti puutarhan ja kaalitarhan eroa siten, että puutarhassa kasvoi omenia ja muita hedelmiä ja kaalitarhassa nimensä mukaisesti esimerkiksi kaalia ja muuta mullassa kasvatettavaa syötävää.

Nykyaikana sanasta ”kaali” tulee todennäköisesti ensimmäisenä mieleen jotain kiinankaalin näköistä, mutta keskiaikaiselle kaalitarhalle nimen antanut kaalikasvi on jäänyt hämärän peittoon. Alkuperäinen kaalitarhan kaali onkin saattanut olla itse asiassa lanttu, joka on syntynyt kaalin ja nauriin risteymästä.

Lanttua on kutsuttu suomeksi myös juurikaaliksi. Ruotsin kielessä lantun sanatason yhteys kaaleihin on säilynyt, sillä lanttu on ruotsiksi kålrot, eli ”kaalijuuri”.

1600-luvulta on säilynyt joitain merkintöjä kaalitarhojen antimista. Esimerkiksi Kastelholman linnan vuosien 1617–1618 tilikirjoissa kerrotaan, että tiluksilla kasvatettiin laukkaa, anista, persiljaa, kurkkua ja kaalia.

Myös tuon ajan lakiteksteissä muistettiin mainita kaalitarhat, sillä nälkäinen tai laiska varas saattoi hyvinkin kiinnostua avomaalla kasvavista herkuista. Suomen kielessä elääkin edelleen sanonta ”kaalimaan vartijana” toimimisesta.

Kaalimaiden antimista oli täällä Pohjolan perukoilla kiittäminen Itämeren alueella käytyä hansakauppaa, jonka ansiosta keittoihin ja muhennoksiin saatiin esimerkiksi sellaista uutuutta kuin hernettä. Talonpoikaisen ruokavalion perustan muodostivat kuitenkin rukiista ja ohrasta valmistetut puurot, vellit ja leivät.

Proteiinia saatiin palkokasvien lisäksi kuivaamalla ja suolaamalla säilöstä kalasta ja lihasta, mutta tuore liha oli tavalliselle kansalle harvinaista juhlaruokaa.

Edes keskiajan hienoimmissa paikoissa, linnoissa, kaikilla ei ollut pääsyä lihapöytien ääreen, vaan asema linnan hierarkiassa määritti tarjoiluja. Puuroa, leipää, kaalia ja suuria määriä mietoa olutta sen sijaan oli tarjolla myös linnan palvelusväelle.

Lehtikaalisipsit löivät läpi 2010-luvun lopulla. Niitä voi valmistaa esimerkiksi uunissa paahtamalla. Kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kaalia saatettiin nauttia nykymittapuulla hieman erikoistenkin murkinoiden kyljessä, sillä keskiajan lääketieteessä oli vallalla humoraalioppi, jossa elimistöön haettiin tasapainoa muun muassa ruuan avulla. Tämän vuoksi esimerkiksi makeaa hedelmäpiirasta saatettiin kehottaa nauttimaan kaalin kanssa.

Suomalaisten kaalinsyömisessä voi havaita samankaltaisia poliittisia, maantieteellisiä ja uskonnollisia jakolinjoja kuin monessa muussakin asiassa. Lännen ja idän välinen makulinja näkyy esimerkiksi makean ja happaman maun suosimisessa.

Nykyisen Suomen alueen länsiosissa makeahampaan kolotusta autettiin imellyttämällä esimerkiksi ruisjauhoja mämmiksi, kun taas happamia makuja suosineessa idässä maistui esimerkiksi hapankaali.

Hapankaali on tehnyt viime vuosina jonkinlaista uutta tulemista esimerkiksi korealaistyylisen kimchin muodossa. Muita esimerkkejä viime vuosien kaalitrendeistä ovat esimerkiksi lehtikaalisipsit, joihin alettiin jaella ohjeita 2010-luvun loppupuolella.

Lähteet: Ahokas ym. (2006) Suomen kansallisten…, Yle 29.8.2014