KIRJAT Asiatietoa sudesta ja susipolitiikasta

Kun sudesta puhutaan, pitäisi eläimestä puhua monikossa. Susi kuuluu koiraeläimiin, joita on ”noin” 36 lajia. Suden alalajeja on niitäkin kymmenittäin.

Euroopassa tunnetuimmat suden alalajit ovat kotoinen harmaasutemme Canis lupus lupus ja Espanjassa asuva iberiansusi Canis lupus signatus.

Biologi Mervi Laaksosen opus Susi tarjoaa rautaisannoksen tietoa sudesta, josta on tullut kestopuheenaihe Euroopan unionissa.

Laaksosen kirja on hyvä johdatus vaikean aiheen ymmärtämiseen. Susi eläimenä on mielenkiintoinen, lajihan esiintyy lähes ympäri maailmaa. Se ei myöskään ole maapallolla lajina uhanalainen, vaikka niin voisi luulla, jos seuraa vain kotimaista keskustelua. Euroopassa susi on suojeltujen lajien listalla, mikä on EU:n päätös.

Sudella ja ihmisellä on pitkä suhde. Susi ei koskaan ole ollut pelkkää biologiaa vaan lajin tunnusmerkistöön ovat kautta historian kuuluneet myös kohtaamiset ja konfliktit ihmisyhteisön kanssa.

Muinaisissa yhteiskunnissa suhde oli selkeä. Susi oli uhka, jota jouduttiin torjumaan. Nykyisin susi jakaa mieliä, toisten mielestä sutta pitää suojella kuin pyhää lehmää, toisten mielestä koko suojelu on vihrerpipertäjien turhaa tohinaa.

Suden biologia, elintavat ja sopeutuminen nykyiseen teolliseen ympäristöön käyvät kirjassa ilmi jäsentyneesti. Tietokirjaksi Susi on helposti luettava, ja kirjan upeat kuvat antavat todentuntuisen kuvan metsien harmaaturkin arkipäivästä.

Kirjoittaja esitellään takakannessa biologiksi. Mukaan olisi voinut ottaa tiedon siitä, että Laaksonen on Luonto-liiton susiryhmän entinen puheenjohtaja. Tehtävässä saatu kokemusperäinen tieto on varmasti myös vaikuttanut kirjan kokoamisessa.

Kirjan hienot kuvat ovat Hannu Hutun käsialaa.

Emeritusprofessori, valtiopäiväneuvos ja entinen vihreä kansanedustaja Erkki ”Susi” Pulliainen ei puolestaan esittelyjä kaipaa. Jos Suomesta pitäisi nimetä henkilö, joka tietää eniten sudesta, Pulliainen kilpailisi kärkipaikasta.

Pulliaisen tuotteliaisuus on valtavaa, professori on kirjoittanut 67 kirjaa. Tänäkin keväänä on ilmestynyt susikirjan lisäksi kirja EU:n liittovaltiokehityksestä ja vähän sitä ennen pamfletti ahneiden kartellista.

Susihukka on ajankohtainen kiistakirjoitus sudesta. Luonnollisesti Pulliainen huolehtii suden elinmahdollisuuksista.

Pulliainen on käynyt läpi melkoisen määrän sekä painettua että netissä julkaistua tekstiä. Hänen arvionsa nettikeskustelun tasosta on tyrmäävä. Verkko paljastaa kiihkoilijoiden pahimmat puolet ja mielen synkimmät syöverit. Kun ilman nimeä saa sanoa mitä sylki suuhun tuo, sivistyksestä ei ole jälkeäkään.

Erkki Pulliainen on sivistynyt mies, jonka teksti on napakkaa ja soljuvaa. Väitteet sidotaan faktoihin. Asia-argumentit ratkaisevat, eivät tykkäämiset. Mielipiteet, joita niitäkin kirjoittajalla on runsaasti, ovat nautinnollista ilotulitusta.

Kirjoittaja huomauttaa, että tänä keväänä hukkalaumoja oli Suomessa vain kymmenen. Pulliainen jättää mainitsematta, että Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (Rktl) lausunnon mukaan rajalaumoja oli näiden lisäksi kuusi ja pareja 19. Yhteensä siis Suomen maaperää asteli arvion mukaan 35 paria. Montako pentuetta näistä tuli, ei ole julkisessa tiedossa.

Pulliainen käsittelee ankarasti salametsästyksen ongelmia. Perhossa tapahtunut kolmen suden salakaato nousi valtakunnan uutiseksi. Mutta Pulliainen ei tässäkään ole tavallinen pulliainen, vaan esittää ratkaisun.

Pulliainen huomauttaa asiasta, joka on kaiken koohotuksen keskellä unohtunut. Susi on riistaeläin, joka on mainittu Suomen metsästyslaissa. Biologi Pullainen muistuttaa sudenhoitosuunnitelmassa olevasta tavoitteesta, joka on 20 lisääntyvää paria. Jos tämä toteutuisi, sutta voitaisiin ryhtyä taas metsästämään. Hyvin hoidettu metsästys olisi myös suden pelastus.

”Nyt siis voitaisiin palata kiertoteitse tapporahakäytäntöön”, Pullilainen ehdottaa. Susialueiden ihmisille maksettaisiin siitä, että he hoitavat susikantaa.

Ajatus tapporahasta voi tuntua älyttömältä, mutta tiedemiehen esittämänä se on vakava ehdotus. Ennen Pulliaista eräät muutkin tutkijat ovat esittäneet asiaa.

Esimerkiksi Pullainen ottaa Viron. Siellä sutta metsästetään oikeasti. Virallisesti Viron susikanta on runsaat 200, josta yleensä kaadetaan vuodessa lähes puolet. Sudet säilyttävät ihmisarkuutensa, pihasusiongelmaa ei ole, kanta on elinvoimainen ja susimäärä pysyy aisoissa.

Jos siis Susi-Pulliaisen neuvoa noudatettaisiin, Viron tie olisi meidänkin tiemme.

LAURI KONTRO

Mervi Laaksonen: Susi,

225 sivua. Maahenki.

Erkki Pulliainen: Susihukka,

56 sivua. Ochre Chronicles.

Avaa artikkelin PDF