Lokka on mateiden kehto
Ympärillä avautuu hohtava lumikenttä, sitä jatkuu silmänkantamattomiin. Pohjoisessa häämöttävät Saariselän tunturit, Sokosti niistä mahtavin. Tunturien päiväpuolella, Lokan tekoaltaalla hyörii kaksi ikinuorta mademiestä.
”Eipä ole epäselvää, mikä tässä on kenenkin hommana. Nämä matikkarysät on koettu niin monesti vuoden 1985 jälkeen. Silloin oltiin tuon kamraatin kanssa koltiaisia, semmoisia pojanviikareita”, lohkaisee made-ekspertti Paavo Penttilä, 84, Sodankylästä.
Miesten rysäpaikka sijaitsee pororuhtinas Aleksanteri Hihnavaaran eli Moskun manttaaleilla, Luiron ja Pihtijoen liiton lähistöllä. Paikallisten porolaitumet sekä Korvasen, Rieston ja Kurujärven kylät, osaksi Muteniakin, hukkuivat tekojärven alle vuonna 1967. Tilalle saatiin Euroopan suurin vesivarasto, joka pullistelee särkeä ja haukea.
Pitkälaippainen moottorisaha parahtaa käyntiin, rysäkeppejä jäistä päästelevä Penttilä pyyhkäisee nokkansa kintaan varteen. Leudon puoleinen tuuli hönkäilee Kekkosen kansallispuistosta. Urkin henki katselee miesten touhuja hyväksyvästi, vaikka poikasia ovat, eivät mitään perässähiihtäjiä.
”Viime aikoina on ollut niin lauhaa, että järvi meni vesille. Kelkalla on pysyteltävä visusti vanhalla uralla, muuten on lapiohommia tiedossa. Jään vahvuus näkyy olevan silti 70 senttiä.”
Apajille kertyy Lokan kylästä 30 kilometriä, Sodankylän kirkolta lähes 120 kilometriä. Viivan alle ei aina jää plussaa, mutta se ei ole homman tarkoituskaan.
”Vanhat ukot, vanha kelkka, vanha reki ja vanha auto. Kiirettä ei pidetä, hiljalleen mennään”, Penttilä sanoo.
”Kyllä se on tämä puhdas luonto, joka meidät tänne viekoittelee. Joskus mateita tulee hyvin, toisinaan ei ollenkaan”, tunnustaa Penttilän kalakaveri Juhani Hietakangas, 73, Sodankylästä.
Rysän kokeminen etenee vauhdikkaasti. Sitten pyydys nostetaan jään alta, pyyntireissu on talven viimeinen.
”Päiväseltään me tämmöinen pikkumutka käväistään, ei tässä jouda kämppäilemään. Kato, nyt nousee. Onhan täällä niitä sentään vielä”, koltiaiset hihkuvat.
Mateiden menekkiä ja kilohintaa kohentaa tänä talvena se, että etelässä ei ole ollut kantavia jäitä, eikä mateita ole päästy juuri pyytämään.
”Me ollaan saatu madekilosta nelisen euroa Lokan osuuskunnalta, joka välittää kalat edelleen tukkuun. Se on tuplahinta.”
Lokan mateet kiikutetaan myytäviksi Etelä-Suomen markettien kalatiskeille. Siellä kilohinta on jo moninkertainen.
”On harmi, että menekki loppuu kevään korvalla, juuri kun täällä olisi parhaat pyyntisenssit. Kyllä madetta voi syödä muulloinkin kuin keskitalven pakkasilla”, Penttilä sanoo.
Viime vuosina Lokan mateet ovat olleet terveitä ja hyväkuntoisia, keskipainoltaan pari kiloa. Toisin oli vielä 1980-luvulla, kun kaverukset aloittivat pyyntitouhun. Mateen huippuvuosi oli talvi 1987, silloin tekojärvestä nostettiin 111 tonnia madetta, mutta ne olivat kääpiöityneet alikalastuksen takia. Lypsetyt mateet toimitettiin minkinrehuksi.
Ymmärtämättömät oudoksuvat miesten puuhastelun järkevyyttä. Lainlaatija haluaisi häätää rysäukot jäältä lopullisesti.
”Tänä vuonna Lokan madesaalis taitaa jäädä reiluun yhteen tonniin, siinä on melkoinen ero. Mutta silloin pyytäjiäkin oli kymmenittäin tai sadoittain. Nyt enää muutama kotitarvekalastaja, kohta lainsuojattomia mekin. Mutta tulevat ne vaalitkin.”
Taustoiltaan miehet eivät kriminaaleilta vaikuta. Hietakangas jäi eläkkeelle Jääkäriprikaatin huoltotoimistosta vuonna 1986. Penttilä työskenteli Jääkäriprikaatissa rättimikkona, hän eläköityi vuonna 1979.
Kaverukset sitovat EU:n hyväksymät ja ministeriön siunaamat kalalaatikot kiinni parirekeen, survaisevat kypärät päähänsä ja kääntävät vanhan, mutta direktiivien mukaisen kelkkansa kohti Lokkaa.
”Jaa, että meidän kovan kunnon salaisuus, sehän on tietenkin liikunta. Ja tämä Lokan altaan tarjoama lähiruoka.”
KARI LINDHOLM
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
