Pienemmät säännöt pienille!

Perustuslakiin tulisi kirjata uusi

pykälä. Se voisi kuulua kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: Pieni ei ole suurta.

Menikö ohi? Miksikö pitäisi tehdä laki niin yleisluontoisesta ja itsestään selvästä

asiasta?

Siksi, koska on liikaa lainsäädäntöä, jossa on ajateltu suuria mutta unohdettu

pienet.

Esimerkiksi eräs sivutuoteasetus kieltää hautaamasta teurasjätteitä

maahan.

Se on järkevä sääntö, kun miettii,

minkälaiset raatovuoret maaperään

kerrostuisivat suuren teurastamon ympärille. Maan mikrobitoiminta voisi olla mielenkiintoisen poikkeavaa. Puut saattaisivat kasvaa hyvin mutta taudit levitä.

Sama sääntö vain käskee tilaamaan kyytiä Honkajoelle silloinkin, kun kyläjuhlaa varten lopetetaan rosvopaistin tarve-eläimet. Se ottaa päähän ja on väärin.

Luonto on kehittänyt tehokkaat menetelmät hävittää eläinperäisiä jätteitä, jopa hautaamatta. Syöjiä on.

Toisena esimerkkinä rakennustuotteiden ce-merkki.

Kun tukki on pyöreä, se kelpaa mihin vain. Kun se sahataan halki, siihen iskevät kyntensä rakennustuoteasetus ja harmonisoitu tuotestandardi.

On hieno juttu, että meitä halutaan suojella hallien ja muiden kattojen

romahtamiselta. Valvokaa niitä tehtaita, bravo!

Mutta sekin on arvokasta, että ihminen voi halutessaan tehdä itselleen ja läheisilleen kodin. Ihan itse, voimalla, sitkeydellä, terveellä järjellä ja haluamastaan puutavarasta.

Maaseudulla elämisen suola on omaehtoinen puuhastelu. Itse tekemisessä, oman maan ruuassa, kotitarveteurastuksessa ja -rakentamisessa on kyse enemmänkin tavoista, tunteesta ja sosiaalisesta elämästä kuin elinkeinoista tai taloudellisesti optimoidusta työstä.

Riemu syntyy mutkattoman suorasta yhteydestä siihen mitä tekee. Jos harmittomasta toiminnasta pitää täyttää paperit ja maksaa maksut, on se kuin pilkkaviesti

viranomaiselta: se mitä teet, on typerää. Olet joko hourupää tai vanhanaikainen. Ostaisit kaupasta. Muuttaisit kaupunkiin.

Elintarvikkeita ja puurakenteita säännellään riskien vuoksi. Lakien säätäjillä on hiomaton käsitys siitä, mitä riski oikein on.

Riski on kahden tekijän tulo. Siihen kuuluu todennäköisyys ja potentiaali eli koko.

Suuren toimijan epäonnistuminen

aiheuttaa laajemmat tuhot kuin pienen. Siksi kovin epätodennäköisetkin virheet on vältettävä suurlaitoksissa melkein hinnalla millä hyvänsä.

Riskitason määrittely suurten ehdoilla johtaa pienten ylisäätelyyn.

Pienten toimijoiden kyttäilyyn ei pitäisi laittaa tolkuttoman paljon paukkuja,

koska epätodennäköinen ikävyys aiheuttaisi seurauksia vain pienelle joukolle.

Jos nakkikioskin pitäjä ei pese käsiään, se on epämiellyttävä tieto ja pahimmassa tapauksessa joku sairastuu. Jos makkaratehtaan työläinen tekee saman virheen, ripulivaarassa on koko valtakunta.

Siksi tehdasta pitää valvoa tarkkaan. Kioskinpitäjälle riittäisi valistus.

Monet suuret elintarvikeskandaalit, kuten hullun lehmän tauti ja dioksiinirehut, ovat lähtöisin suurlaitosten

virheistä. Osin reaktiot ovat olleet yliampuvia. Viime kesänä yhden, Saksasta löytyneen ehec-bakteerista saastuneen itupussukan vuoksi pysähtyi koko

Espanjan vihannesten vienti, vaikka saastuneet idut eivät tulleet Espanjasta.

Osa hysteerisen tiukoilta tuntuvista eläintautisäännöistä lienee perusteltuja. Eläintaudit leviävät herkästi. Kun eläimiä on yhdessä sumpussa tuhansia, yhdenkin tilan saastuminen aiheuttaa miljoonavahingot. Silloin mummokaan ei saa

hyppyyttää pieniä kanojaan pihalla. Ne vaarantaisivat koko ketjun toiminnan.

Suurtuotannosta on ilmeisiä haittoja, joista maksavat muut kuin tuottajat. Kaikkien sääntöjä kiristetään suurten takia.

Olen miettinyt, kannattaako kaikista säännöistä ollenkaan kirjoittaa.

Mentäisiin tiedotuslakkoon. Turhanpäiväiset ohjeet juuttuisivat sille osastolle, jolla ne synnytettiin.

Lehdissä ja netissä leviäisivät vain nokkelat keksinnöt ja todella tarpeellinen

tieto.

Fiksut päättäjät voisivat liittyä talkoisiin vähentämällä valvonnan resursseja ja tilastoimalla vähemmän.

Ja maassa rakennettaisiin omasta puusta, teurastettaisiin eläimiä ja keiteltäisiin pontikkaa, puhtaalla omallatunnolla.

henrik.schafer@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF