Tomu
HEVOSELÄMÄÄ
Olin viiden vanha, kun istuimme sukulaismiehen kuorma-autossa äitini ja sisareni kanssa. Lavalla oli muuttokuormamme, sillä olimme muuttamassa Pohjanmaalta Pohjois-Savoon isäpuoleni luo. Oli vuosi 1945, isäni oli kaatunut sodassa neljä vuotta aiemmin.
Tie puikkelehti pienten kylien ohi, ja kun äiti ilmoitti, että aloimme lähestyä määränpäätä, rupesimme katsomaan taloja tarkemmin. Aina taloa lähestyttäessä sanoimme siskoni kanssa, että tuonne emme halua, emmekä tuonne, tuo taas olisi kiva. Kun auto sitten kääntyi pienen talon kujalle, ilmoitti sisareni topakasti, että tuonne ei ainakaan muuteta!
Kujan molemmin puolin oli aita ja toisella puolella näin punaruskean hevosen ja sen samanvärisen varsan, jolla oli somat valkoiset sukat. Varsa juoksi auton vieressä talolle. Ihastuin siihen heti ja tiesin, että minä ainakin viihtyisin.
Suomenhevonen Pilkku oli ollut sodassa. Isäpuoleni Ville kertoi, että se oli kiltti, mutta ei ollut entisensä sodasta palattuaan. Töissä sitä ei juuri voinut käyttää. Onneksi se oli kuitenkin saanut Tomu-varsan, josta tulisi sille hyvä jatkaja.
Ville kertoi, kuinka heinänhakureissulla taivaalle oli ilmestynyt lentokone. Sen tullessa kohdalle oli Pilkku pillastunut ja lähtenyt juoksemaan henkensä edestä. Pilkku oli rynnännyt pihaladon avoimista ovista sisään niin, että ovenpielet olivat sinkoilleet. Saattoi vain kuvitella, mitä hevospolo oli joutunut sodassa kokemaan.
Tomu-varsa oli älykäs pieni otus, jota heppoinen lankaportti ei pidellyt. Se tuli pihalle meidän kanssamme juoksentelemaan ja pukittelemaan. Kun pelasimme korttia tai muuten loikoilimme auringossa, oli se Tomusta tylsää ja se tuli vetelemään viltinreunoista ja höplimään meitä tukasta.
Pirttiinkin se yritti perässä ja särki samalla eteisen portaat sekä maisteli äidin leipomia leipiä. Silloin äiti närkästyi ja aitaukseen tuli järeämpi portti.
Eräänä päivänä kun palasin koulusta oli vanha Pilkku hävinnyt tallista. Sen kummemmin sitä ei meille lapsille selitetty. Tomu siirrettiin Pilkun pilttuuseen ja sen vanha aitaus täytettiin heinillä. Istuin usein heinäkasalla rapsuttelemassa Tomua ja kuuntelemassa rouskutusta, kun se repi heiniä aidan välistä. Joskus nukahdinkin sinne tuoksuvien heinien päälle.
Joulukirkkoon matkattiin reellä, jonka eteen Tomu oli valjastettu. Ahtauduttiin vällyjen alle, ja koko kylän väki valui kirkkoon ajallaan. Kirkosta palattiin kilpaa ajaen. Kun Tomu kerran pääsi matkaan, ei sitä pidätellyt mikään. Kaviot iskivät maahan, lumi pöllysi ja aisakello kilkatti. Edellä olevat reet tulivat toinen toisensa jälkeen perä edellä vastaan. Kotipihassa aikuisetkin huokaisivat helpotuksesta. Sinä iltana Tomu sai ylimääräisen kaura-annoksen, eikä se johtunut pelkästään joulusta.
Kerran Ville oli ajanut Tomulla lantaa pellolle koko viikon. Sunnuntaina kärryyn vaihdettiin puhtaat laitalaudat ja laitojen päälle leveä lauta, jolla Ville ja äiti istuivat kirkolle lähtiessään. Tomu kurvasi juoksujalkaa pihalta tielle. Mutta kun tultiin kohtaan, josta se oli koko viikon kääntynyt pellolle, säntäsi se sinne nytkin. Siinä hötäkässä lauta katkesi ja istujat pyllähtivät likaiselle kärryn pohjalle. Tomu pysähtyi tyynenä lantakasan eteen ja oli sen näköinen, että taas on työ tehty. Äiti piti varmana, että hevonen teki sen tahallaan.
Olympiavuonna 1952 Tomu lopulta myytiin pois ja tilalle hankittiin traktori. Näin sen vielä kerran seisomassa osuuskaupan varaston edessä. Se tunsi minut ja hamusi tutusti taskujani. Syksyllä muutin kaupunkiin kouluun, enkä nähnyt Tomua enää koskaan.
Muistan Tomun vielä kymmenien vuosien jälkeenkin, jos jossain näen punaruskean, valkosukkaisen suomenhevosen.
RAUNI RÄISÄNEN
Kemi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
