vierasyliö Huoltovarmuus meni uusiksi
1990-luvun maanpuolustuskursseilla kuuli sellaista, joka kuulostaa tutulta tämän vuoden kriisien tiimoilta. Näin voimme todeta, vaikka emme tiedä, mihin Krimin ja Ukrainan kriisit vielä johtavatkaan.
Näyttää selvältä, että 2000-luvulla kaavailtu huoltovarmuuden jättäminen markkinatalouden hoidettavaksi osoittautuu väärinajoitetuksi.
Jo edellisen eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa väläytelty ”kulusäästö” kuulosti
väärässä paikassa säästämiseltä.
Muistissa on, kuinka pieni vaikuttajajoukko junaili kadmiumvapaat fosforiesiintymämme ulkomaalaisomistukseen. Norjalaiset maksattavat suomalaisilla moninkertaisesti sen, mitä aikanaan kaupoissa maksoivat. Sama joukko möi autokatsastuksen ulkomaille kohtalokkain katsastusmaksujen noususeuraamuksin.
Huoltovarmuuskeskuksen toimitusjohtaja antoi television haastattelussa vaikutelman, ettei hän voisi millään konkreettisella tavalla vaikuttaa enää huoltovarmuuden meneillään olevaan alasajoon. Asiaan kiinnitettiin huomiota myös Maaseudun Tulevaisuuden pääkirjoituksessa (MT 18.8.). Sen mukaan Huoltovarmuuskeskus seuraa tarkoin Ukrainan tapahtumia, joilla ”voi olla arvaamattomat seuraukset Suomelle”.
Ukrainan kriisi on pakottanut ajattelemaan, millainen itään painottunut tuotantorakenteemme oikein onkaan.
Vielä 1950-luvulla alkutuotannon energia- ja työapuhuolto oli hoidettu hevos- ja palvelusväkienergialla. Kansalaisten ruokahuollon omavaraisuus oli varmistettu 1 500 000 peltohehtaarilla. Noin 700 000 hehtaaria peltoa ja laidunta tarvittiin hevosten ruokahuoltoon ja yhteiskunnan muihin tarpeisiin.
Seuraavalla vuosikymmenellä maaseutumaisemaan
ilmestyivät Valmet, Kemira ja erilaiset myynti- ja ostoasiahenkilöt. Maanviljelijän tuottaman lisäarvon leikkaajaksi tunnustautuivat vaihtelevalla onnella toimivat pankkiirit.
Suuren yhteiskunnallisen muutoksen ylikonspiraattorina toimi silloinen tasavallan presidentti, jonka luonteva tehtävä oli karkottaa sotamuistot niille kuuluvaan arvogalleriaan ja paimentaa kaupallista toimeliaisuutta päiväkohtaiseksi keskustelunaiheeksi.
Motorisoitunut yhteiskunta vaati omalla tavallaan energiahuoltoa, jonka raaka-aineen toimittajaksi vuotuisten kauppasopimusten kirjauksilla soveltui Neuvostoliitto. Erilaisten polttomoottorien määrän
kasvu jo sinänsä lisäsi tuontipolttoainetarvetta. Suomesta
tuli näin huomaamattaan energiahuollossaan itänaapurista riippuvainen maa.
Raakaöljystä 9,1 miljoonaa
tonnia tuotiin vuonna 2012
Venäjältä ja 1,1 miljoonaa tonnia Norjasta, kokonaistuonnissa on ollut laskeva trendi vuodesta 2007. Kaikki käytetty maakaasu on tuotu Venäjältä. Ydinpolttoaineesta kolmannes on tuotu Venäjältä, kolmannes Ruotsista, kolmas kolmannes muualta.
Lisäksi muun muassa kivihiiltä ja sähköä ostetaan Venäjältä.
Eikö kotimaisella uusiutuvalla energialla ole ollut mitään käyttöä? Kyllä tarjonta oli
tiedostettu jo vuonna 1940. Vuoteen 1945 saakka valtionhallinnon yksiköiden polttoainehuollosta vastasi Rautatiehallituksen Puutavaratoimisto ja siitä eteenpäin Valtion Polttoainetoimisto, Vapo (Oy).
1940-luvulta lähtien Vapon toimialaan sisältyi sekä puuta että subfossiiliseksi luokiteltua turvetta. Näistä raakaöljypohjaisten keskitisleiden rinnalla turve on ollut huoltovarmuuskohde 1970-luvulta lähtien.
Kolmentoista kuukauden käyttötarve on määrittynyt varautumisena sadekesien niukkaan nostoon. Kokonaisuutta
on muokattu lainsäädäntömuutoksella viime vuonna.
Kuluva vuosi on jo ehtinyt kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä ja uskomuksia. Muun muassa huoltovarmuustarveharkinta oli lähtökohtaisesti tukeutunut rauhanolettamaan.
Näennäistakuu piili 35 valtion johtajien kesällä 1975 allekirjoittamassa Helsingin (ETYK) sopimuksessa. Ukrainaan kuuluvan Krimin valtaus ei olisi pitänyt olla mahdollista Venäjälle.
Venäjän aluevaltaustoimet
eivät voineet jäädä vasteetta Yhdysvaltain ja Euroopan unionin taholta.Venäjän vastapakotteet on nähty. Itse aluevaltaustoimet ja vastapakotteet yhdistettyinä havaittuun propagandasotaan palauttavat huoltovarmuuspohdinnan lähtöruutuun.
Avainasemassa on aivan uudella ja monipuolisella tavalla raakaöljy. Muutos aiempaan on ensinnäkin maailmanmarkkinahinnan (159 litran tynnyrihinta) määräytyminen. Vaikka sotia on käynnissä Afrikassa, Lähi-idässä ja Euroopassa, tynnyrihinta
on laskenut sataan US dollariin.
Maailman Energiajärjestön (IEA) suositushinta on 115 dollaria, minkä tuntumassa hinta olikin heilahdellut pitkään.
Tämä on todella huono uutinen Venäjän federaatiolle ja sen
öljy-yhtiöille. Valtiontulot ovat hiipuneet ja rahoitus on lännen pakotteiden vuoksi vaikeuksissa. Investointi- ja vientivaikeuksissa oleville maille raakaöljyn alentunut hinta on
puolestaan lohdullinen asia.
Vailla raakaöljylähteitä olevalle Suomelle merkitystä on nestemäisen polttoaineen ja myös maakaasun alkuperällä. Maamme tulee satsata ainakin biodieselin hajautettuun kotimaiseen tuotantoon ja varastoida tuotetta varmuusvarastoihin. Kaasupuolella tulee kiirehtiä lng-terminaalien rakentamista.
Venäjän soutaminen ja
huopaaminen laktoosittomien maitotuotteiden maahantuonnin sallimisessa on vinkki Suomelle laajemminkin. Ruoka ja suoja (turva) ovat ekologisia perustekijöitä. Venäjän keskiluokan ruokavetoomus hallitsijoilleen johti oitis vastapakotemuutoksiin.
Politiikka on astunut tänä vuonna askeleen raaempaan suuntaan. Nyt joutuu varautumaan sekä oman kansan hätään poikkeusoloissa että muiden hätään omissa ympyröissään.
”Oltermanni” antoi huoltovarmuusvirkahenkilöille ilmaisen ohjeen: ”Pidetään tuotteella hintaa, josta voidaan napsaista tarpeen vaatiessa puolet pois pikkukate säilyttäen.” Lehdistö välittää vihjeen ja niin on eräs ”kansanhuoltotehtävä” hoidettu (KL 20.8.).
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori
ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
