Superodotuksia superministerille
Kolumni: Terhi Torikka
Vuosikymmeniä
jatkunut
vastakkain-
asettelu
maatalous- ja ympäristöväen
välillä on
resurssien
tuhlausta,
jonka vihdoin
soisi lieventyvän.
Viime viikolla kuultiin uutiset hallituksen uusista ministereistä. Samana iltana sai sosiaalisessa mediassa lukea sekä onnellisia että pettyneitä tunnelmia.
Moni kaipasi maantieteellisesti laajempaa edustusta ja lisää tasa-arvoa.
Kaakkois-Suomessa asuvana pitäisi tietysti olla tyytyväinen alueen vahvaan edustukseen.
Ja toki olenkin. Etenkin on hyvä, että ministereitä ylipäätään löytyy pääkaupunkiseudun ulkopuolelta.
Huomattavasti alueellisuutta tyytyväisempi olen kuitenkin siihen, että pelkän poliittisen uran ja puolueaseman sijaan osaamisellakin tuntui olevan painoarvoa salkkujaossa.
Tasa-arvo on hyvä asia, mutta silti minusta on aika merkityksetöntä, kumpaa sukupuolta ministeri edustaa, tai mistä päin maata hän on kotoisin. Puoluekantakaan ei välttämättä ole ratkaisevaa.
Se, millä on eniten väliä, on hoidettavan asian tunteminen ja sille vihkiytyminen, kokonaisuuksien hahmottaminen ja keskittyminen olennaiseen.
Tätä odotan monelta uudelta ministeriltä, mutta erityisesti maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselta (kesk.).
Hänen valintansa suorastaan riemastutti maataloutta seuraavaa toimittajaa ja maaseutuyrittäjää.
Jos en olisi ollut uutisen kuullessani auton ratissa päiväkodin pihassa, olisin varmaan nostanut maljan uudenlaiselle ajanjaksolle.
Enkä ollut ainut, kollegoistakin moni tuntui iloitsevan samasta syystä. Vaikka ministeriöt pysyivät, yhtenäisyys kasvoi.
On vaikea keksiä, kuka sopisi tehtävään paremmin.
Ruokolahtelainen Tiilikainen on itse maanviljelijä. Lisäksi hän on entinen Luomuliiton puheenjohtaja ja myös kokenut poliitikko. Hän harrastaa lintuja, kasvattaa herkullisia luomuporkkanoita ja pysyy puhuessaan asiassa.
Metsänhoitajana ja kaakkoissuomalaisen metsäteollisuusalueen kasvattina hänellä riittää varmasti osaamista ja ymmärrystä myös biotalouteen, josta odotetaan kovaa kasvua.
Työn aloittamista helpottaa varmaan myös aiempi kokemus ympäristöministerin tehtävästä Paula Lehtomäen äitiysloman sijaisena.
Näillä taustoilla Tiilikaisen uskoisi osaavan hoitaa ministerinpestinsä kokonaisuutena, ja keskittyä olennaiseen.
Muuhun tuskin on mahdollisuuttakaan, niin paljon tavaraa salkkuun on sullottu.
Joku kommentoi valinnan jälkeen, ettei sama ministeri voi hoitaa luonnonvarojen käytön valvontaa ja edistämistä. Miksi ei? Eikö juuri siten pitäisi päästä parhaaseen mahdolliseen tulokseen, ainakin jos ministeri on järkevä ja tuntee kummankin puolen asioista.
Vuosikymmeniä jatkunut vastakkainasettelu maatalous- ja ympäristöväen välillä on resurssien tuhlausta, jonka vihdoin soisi lieventyvän. Sen loppuminen lienee liikaa toivottu superministeriltäkään.
Suomen ja maailman tulevaisuuden kannalta kummankin sektorin on yksinkertaisesti pakko kehittyä toistaan ymmärtävään suuntaan.
Tuoreeltaan Tiilikainen kommentoi aikovansa tarttua maatalouden hallinnollisen taakan keventämiseen.
Se jos joku on viljelijöiden jaksamisen, ja sitä kautta kotimaisen ruuantuotannon turvaamisen, kannalta todellakin tarpeen.
Toivottavasti ministeri itse jaksaa, ja kykenee pysymään tavoitteissaan nujertumatta juuri sen hallintotaakan, tai kentältä vyöryvien odotusten ja epäilysten alle.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
