Venäjässä on seitsemän ässää, arabiassa jätetään vokaaleja kirjoittamatta ja kiinassa sävel määrää sanan merkityksen – äänteistä kieli tunnetaan

Ihmisellä on yläkropassaan melkoinen määrä erilaisia elimiä, joita tarvitaan puheen tuottamiseen. Ääni ei synny vain suussa, vaan sen lähtöpisteenä ovat keuhkot. Kuva: Jukka Pasonen

Balkanilla matkustava törmää ravintolan ruokalistassa kahteen paikalliseen salaattiannokseen, šopskaan ja srpskaan.

Molemmissa on tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Šopskaan kuuluu lisäksi raastettua vuohenmaitojuustoa.

Toinen annoksia vahvasti erottava asia on sanan alussa oleva s-äänne.

Vaikka suomalaisturisti omasta mielestään ihan varmasti tilasi serbialaisessa ravintolassa šopskan, pöytään saatetaankin tuoda srpska. Syynä ei ole tarjoilijan huono kuulo vaan ääntämys.

Suomalainen kuulee annosten nimissä ennen muuta eri vokaalit: šopskassa o-äänteen ja srpskassakin todennäköisesti olemattoman e- tai ö-äänteen. Suomalainen helpottaa luonnostaan srpskan ääntämistä sujauttamalla sanaan ylimääräisen vokaalin.

Slaavilaisten kielten puhujille sen sijaan merkityksellisiä ovat näissä sanoissa s-äänteet. He eivät myöskään helpota ääntämistä ylimääräisillä vokaaleilla. Heille srpska on todellakin srpska.

Voiko oikeanlainen s-äänne olla serbian tai venäjän puhujalle oleellisempi kuin vokaali?

"Kyllä voi ja itse näkisin, että todellakin on", toteaa kieltenopettaja Anni Erlin.

Slaavilaisista kielistä suomalaisille tutuin on venäjä. Useimmat meistä tietävät, että venäjän kielessä on peräti seitsemän erilaista s-äännettä.

Erlin korostaa, että venäjää tai muuta slaavilaista kieltä äidinkielenään puhuva ei ajattele, että heidän kielensä s-äänteet olisivat mitään "ässän eri muotoja". "He eivät ajattele, kuinka lähellä nuo äänteet ovat toisiaan. Ne ovat eri äänteitä ja sillä sipuli."

Suomeksikin s:n voi lausua monella tavalla, mutta erillisiä äänteitä niistä tulee silloin, kun niiden vaihtaminen keskenään muuttaa sanan merkityksen.

Suomessa sanan merkitys ei muutu, vaikka siinä olevan s:n korvaisi millä tahansa venäjän seitsemästä s:stä. Korkeintaan se kuulostaa hyvin kummalliselta.

Venäjässä taas väärin valittu s-äänne voi muuttaa koko sanan merkityksen toiseksi. Sama pätee venäjän sukukielessä serbiassa, joten salaattiannosten nimissä todellakin on syytä terästää kielensä ja lausua s-äänteet oikein.

Suomalaisia slaavilaisten kielten s-rikkaus hämmästyttää siinä määrin, että moni pitää seitsemän ässän venäjää suoranaisena kielikummajaisena.

Sitä se ei silti ole, korostaa fonetiikan professori Maija S. Peltola Turun yliopistosta. Vastaavia esimerkkejä löytyy maailman kielten joukosta runsaasti.

Useita ässiä on suomalaisille tutuista kielistä esimerkiksi saksassa ja englannissa. Saksan sanassa Französisch (ranskalainen) on jo kolme eri s-äännettä.

Samaan tapaan moni voi ihmetellä suomen kielen äänteitä, kuten erilaisia tapoja hahmottaa vokaalit a ja ä tai y ja i.

"Kukaan suomalainen tuskin ajattelee, että y olisi jokin 'i:n eri muoto', vaikka kieli on näitä äänteitä tuotettaessa tismalleen samassa kohdassa", Erlin toteaa. "Vain huulten muoto tekee äänteistä eri kuuloiset."

Erlin on itse opettanut suomea ulkomaalaisille ja nähnyt, miten vaikeita suomen vokaalit voivat vieraskieliselle olla. Esimerkiksi meille itsestään selvien o:n ja u:n erottaminen kuullussa ja puhutussa kielessä on monille arabiankielisille opiskelijoille vaikeaa.

Arabian kielessä käytetään yhtä ja samaa kirjainta, joka ilmenee puheessa välillä o:na, välillä u:na. Mohamed ja Muhammed ovat suomenkieliselle selvästi eri nimiä – arabiankieliselle taas eivät.

Myös a:n ja ä:n erottaminen voi olla arabiankieliselle vaikeaa, vaikka suomalaisen korvaan arabiassa on selvästi kuultavissa ä-äänne esimerkiksi arabian ei-kieltosanassa "lää" (kirjoitetaan "la").

Jälleen palataan äänteen määritelmän ytimeen: a ja ä eivät ole arabiassa eri äänteitä, koska niiden vaihtelu ei muuta sanojen merkitystä.

Siinä, missä meille tuttuakin tutummat vokaalit haastavat vieraskielisiä opiskelijoita, suomea puhuvat tuskailevat vieraiden kielten konsonanttien kanssa.

Voisiko siis sanoa, että suomi on vokaalikieli ja esimerkiksi venäjä, serbia tai slovakki konsonanttikieliä? Me suomalaisethan mielellämme lallattelemmekin kielellemme tunnusomaista säätiedotuksen fraasia "alavilla mailla hallanvaara"!

Niin Erlin kuin Peltolakin pitävät vertailua toimivana.

Venäjässä tätä korostaa vielä sille tyypillinen vokaalien reduktio eli vokaalin heikkeneminen ja "epäselvistyminen" painottomissa tavuissa.

"Venäjässä on tärkeää lausua selkeästi se vokaali, jolle sanapaino sijoittuu, muiden vokaalien kohdalla riittää, että ääntää 'sinne päin'", Erlin sanoo.

Peltola kertoo joskus käyneensä englantia opiskelleen ystävänsä kanssa leikkimielistä väittelyä siitä, ovatko kielen kannalta tärkeämpiä konsonantit vai vokaalit.

Englantia opiskelleen kaverin mielestä tärkeämpiä ovat konsonantit. "Itse kyllä sanoisin, että ei ilman vokaaleja pysty puhumaan."

Todellakin: suomen sana aie koostuu pelkistä vokaaleista. Siitä voidaan muodostaa kahdeksan äänteen yhdyssana hääyöaie, jossa on vain yksi konsonantti.

Toisaalta serbian sana smrt (kuolema) sisältää pelkkiä konsonantteja. Yksittäisissä sanoissa sekin on siis mahdollista.

Suomen vokaalipainotteisuus korostuu vielä entisestään, kun sitä vertaa arabiaan. Arabiassa konsonantteja on paljon enemmän kuin suomessa. Eri vokaaleja taas on vain kolme, a, u ja i, Erlin kertoo.

Vokaalien vähäisempää roolia arabian kielessä kuvaa hyvin se, että siinä lyhyitä vokaaleja ei edes kirjoiteta.

"Esimerkiksi sana 'kirja' lausutaan 'ketaab, mutta kirjoitetaan 'ktab'. Vokaali kirjoitetaan vain, jos se on 'pitkä'."

Kuinka hyvin äänteet sitten oikeasti pitää osata voidakseen pärjätä vieraalla kielellä?

Ymmärretyksi tuleminen ei jää yhdestä äänteestä kiinni, eikä kahdestakaan, vakuuttaa tutkijatohtori Riikka Ullakonoja Jyväskylän yliopiston soveltavan kielentutkimuksen keskuksesta.

"Voidaan ottaa esimerkiksi ihminen, jolla on äidinkielessä 'ärrävika'. Vaikka hän ei osaakaan yhtä suomen kielen äännettä täydellisen oikein, aivan varmasti hän tulee ymmärretyksi. Samalla tavalla vieraassa kielessä pärjää kyllä, vaikka jonkin äänteen osaisikin puutteellisesti."

Esimerkiksi venäläinen todennäköisesti pystyy päättelemään lauseyhteydestä sanan oikean merkityksen, vaikka puhujan s-äänteissä olisikin puutteita. "Kunhan muut ääntämisen osa-alueet, kuten prosodia, ovat kunnossa."

"Vasta kun useita äänteitä lausutaan väärin, kuulijalla alkaa olla väistämättä vaikeuksia ymmärtää puhujan sanomaa."

Ullakonoja mainitsema prosodia tarkoittaa esimerkiksi kielen rytmin ja intonaation eli sävelkulun kaltaisia keinoja, jotka nekin voivat monissa kielissä muuttaa sanojen merkitystä.

Suomi on kielenä hyvin monotoninen eikä sanan tai lauseen merkitys muutu sen perusteella, nouseeko vai laskeeko äänen korkeus sitä lausuttaessa.

Esimerkiksi venäjässä sama lause voi olla tavanomainen väitelause tasaisella intonaatiolla sanottuna, ja muuttuu kysymykseksi, jos sen sävelkulku nousee loppua kohden.

"Vääränlaisella intonaatiolla vastaanottajalle voi jäädä epäselväksi, että hänelle esitettiin kysymys", Ullakonoja kertoo.

Puheen rytmilläkin on iso merkitys. "Venäjässä ja myös esimerkiksi ranskassa kielen rytmi on soljuvampi kuin suomessa. Jos suomen kielen rytmin siirtää sellaisenaan venäjään tai ranskaan, ymmärtäminen vaatii vastaanottajalta suuria ponnistuksia. Kuulijan voi olla vaikea hahmottaa esimerkiksi sanojen tai lauseiden rajoja väärän painotuksen vuoksi."

Ja jotta paletti vielä hieman leviäisi, aivan oma lukunsa on tooni eli sanojen sisäinen intonaatio.

Äänteiltään täsmälleen identtisillä sanoilla voi olla täysin eri merkitys sen mukaan, onko sanan sisällä nouseva tai laskeva sävelkulku. Näin on esimerkiksi maailman puhutuimmassa kielessä eli mandariinikiinassa.

Esimerkki löytyy läheltäkin, esimerkiksi ruotsin sana anden tarkoittaa sävelkulusta riippuen joko sorsaa tai henkeä.

Miten vieraan kielen intonaation sitten pystyisi omaksumaan? Helppoa se ei ole, Erlin toteaa:

"Oman äidinkielen intonaatio on hyvin vahva ja tiukassa säilyvä piirre, ja siksi vieraan kielen intonaation opetteleminen vaatii heittäytymistä."

"Tässä pätee hyvin englanninkielinen sanonta "fake it till you make it", eli kieltä pitää ikään kuin esittää ennen kuin oma suu ja korva alkavat tottua vieraisiin intonaatiokulkuihin ja pitää sitä normaalina."

Opettelussa ei auta kuin sitkeys ja periksiantamattomuus:

"Oman kokemukseni mukaan se voi viedä useita kuukausia ellei jopa vuosi kausia", Erlin toteaa.