vierasyliö Lapset halutaan hoitoonja vanhukset yksin kotiin

”Oma koti kullan kallis.” Sitä se on myös vanhuksille niin kauan kuin pystymme omaehtoisesti huolehtimaan elämämme perustarpeista sekä henkistä ja fyysistä vireyttämme ylläpitävistä toiminnoista.

Mitä sen jälkeen, kun harkintakyky haurastuu tai fyysinen kunto hiipuu niin, ettemme pysty omatoimisesti liikkumaan kotioven ulkopuolelle? Miten tähän haasteeseen vastaavat poliitikot, ministeriöiden ja kuntien virkamiehet sekä tiedeyhteisöjen geriatrit?

Yhteiskunnan kaikilla tasoilla on vallalla vanhusten kotiasumista ihannoiva buumi. Taloudelliseen ahdinkoon ajetut kunnat lakkauttavat valtiovallan ja sote-uudistajien myötävaikutuksella hyvin toimivia hoitolaitoksia.

Tilalle tarjotaan minimaalisia kotipalveluja, jos vanhus suinkin pystyy nousemaan vuoteestaan. Yksinäiselle vanhukselle riittää oma koti, vaikka hänen kontaktejaan ympäröivään yhteisöön hoitavat vain määräajoin pikaisesti poikkeavat ruokakuski ja kotiavustaja.

Kiitos teille kotipalvelujen puurtajat, vaikka ette joka kerta ehtisikään halaamaan asiakastanne.

Julkisessa keskustelussa syyllistetään erityisesti terveyskeskusten vuodeosastoja, vaikka niiden osaavan ja uhrautuvan henkilöstön joustavuus on pelastanut päättäjät ja asiantuntijat katastrofilta.

Terveyskeskuksissa tiedostetaan, että heidän vastuullaan on lähinnä akuutti terveydenhuolto. Mutta jos kroonisesti sairas vanhus jää muuta hoivaa vaille, niin terveyskeskuksen vuodeosastolta löytyy osaava lähimmäinen.

Yleensä en vertaile sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan eri ikäisiin ihmisiin. Nyt kiinnitän kuitenkin huomiota lasten ja vanhusten asiain ristiriitaiseen hoitoon.

Sosiaalibyrokraatit todistelevat, ettei ydinperheen koti lähipiireineen, leikkikenttineen ja päiväkerhoineen ole riittävän virikkeellinen ja yhteisöllinen ympäristö alle kouluikäisille lapsille.

Myös poliittiset päättäjät näyttävät kustannuspaineista huolimatta omaksuvan kannan, ettei ilman kodin ulkopuolisia päiväkotipalveluja voi kasvattaa lapsista koulu- ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.

Erityisen suurena loukkauksena pidän tuollaista suhtautumista maatilojen ja yleensä maaseutukylien elinpiirissä asuvia perheitä kohtaan.

Yhteiskunnan lapsiin ja vanhuksiin kohdistamat ristiriitaiset tavoitteet ja käytännöt ovat vinouttaneet kehitystä jo vuosikausia. Pahinta on, että tuo vinosuuntaus näyttää voimistuvan uutta lainsäädäntöä ja tavoiteohjelmia valmisteltaessa ja käytäntöön sovellettaessa.

Saman aikaisesti kun lapset vieraannutetaan perheyhteisöstä, vanhukset säilötään joko omasta halustaan tai tahtomattaan yksinäisiin asuntoihinsa.

Tuota vinosuuntausta toteuttaa myös vanhuspalvelulaki, jonka mukaan kunta vastaa iäkkään henkilön hoidosta ja huolenpidosta ensisijaisesti hänen kotiinsa järjestettävillä sosiaali- ja terveyspalveluilla, jotka sovitetaan sisällöltään ja määrältään vastaamaan iäkkään henkilön kulloisiakin palvelutarpeita.

Mahdolliseksi vaihtoehdoksi tarjottavia kodinomaisia asuinpaikkoja on liian vähän saatavilla, ainakaan kohtuuhintaisina.

Vanhuspalvelulaki määrää kunnan huolehtimaan siitä, että iäkkäät henkilöt kokevat elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi ja että he voivat ylläpitää sosiaalista vuorovaikutusta sekä osallistua hyvinvointiaan, terveyttään ja toimintakykyään edistävään ja ylläpitävään toimintaan.

Pitkäaikainen hoito ja huolenpito voidaan toteuttaa laitoshoitona vain, jos siihen on lääketieteelliset perusteet tai jos se on iäkkään henkilön arvokkaan elämän ja turvallisen hoidon kannalta perusteltua.

Noin runoilee lainsäätäjä, vaikka palvelujen toteuttajiksi nimetyt kunnatkaan eivät koe elämäänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Saman aikaisesti vireillä olevat kunta- ja sote-uudistus aiheuttavat hämmennystä ja kyräilyä kuntien välillä ja sisällä.

Noissa perustuslakiakin monin kohdin uhmaavissa vallansiirtohankkeissa vanhukset ovat pelinappuloita.

Kunnissa sovelletaan vaikeaselkoista vanhuspalvelulakia laatimalla monikymmensivuisia Ikäihmisten palveluoppaita. Ajan hengen mukaisesti niissäkin on painopiste kotona asumista tukevissa ja kotihoitopalveluissa.

Palvelutaloon pääsee vasta, jos ei runsaankaan kotihoidon tuen turvin pärjää kotonaan. Tehostettuun palveluasumiseen tai vanhainkotiin vanhus sijoitetaan vasta äärimmäisessä hädässä.

Lopuksi nostalginen esimerkki läheisyyden merkityksestä iäkkään ihmisen arkielämälle.

Viime vuosikymmenellä leskeksi jäänyt vanhus asui yksinään kodissaan. Ruoka hänelle tuotiin kunnan ruokapalvelusta. Yksinäisyys oli hänen uskollisin lähimmäisensä, joten esittelykäynti kunnan palvelutalossa virkisti häntä silmin nähden.

Pienen epäröinnin ja muutaman kuukauden odottelun jälkeen tästä leskirouvasta tuli palvelutalon tyytyväinen asukas, joka nautti henkilökunnan asiantuntevasta hoivasta, lähinaapureistaan ja yhteisönsä monipuolisista virikkeistä.

Vakavan sairaskohtauksen yllättäessä ambulanssikuljetus palvelutalosta keskussairaalaan järjestyi nopeasti. Erikoisasiantuntijain hoito ja toipumisjakso kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolla mahdollistivat paluun omaan palveluasuntoon.

TARMO PALONEN

Kirjoittaja on Suomen Kunta-

liitosta eläkkeellä oleva kehittämispäällikkö.

Avaa artikkelin PDF