Huittislainen pariskunta löysi tunteja veden varassa viruneen vanhuksen ojasta – "Tämä oli johdatusta"
Pitkään suurriistavirka-avun (SRVA) tehtävissä toimineelle Helena Manniselle apuun lähteminen oli itsestään selvää.
Paikallisten metsästäjien suurpetoryhmään oli jaettu poliisin ilmoitus autonsa kanssa eksyneestä vanhuksesta, joka pitäisi löytää pikimmiten. Kuvituskuva. Kuva: Petteri KivimäkiHuittislaiset Helena ja Sami Manninen olivat viettämässä kotonaan aivan tavallista sunnuntai-iltaa, kun molempien puhelimet piippasivat illalla puoli kymmenen aikaan viestin merkiksi.
Paikallisten metsästäjien suurpetoryhmään oli jaettu poliisin ilmoitus autonsa kanssa eksyneestä vanhuksesta, joka pitäisi löytää pikimmiten.
”Puettiin yöpaitojen päälle takit ja heitettiin saappaat jalkoihin”, Helena Manninen muistelee.
Suunta oli heti selvä, sillä molempien mieleen palasi aiemmin iltapäivällä muutaman kilometrin päässä kotoa nähty valo.
”Ajoimme neljän jälkeen kaupasta kotiin päin ja näimme matkan varrella valon. Pohdittiin, että joku oli varmaan vaan kävelemässä taskulampun kanssa.”
Perillä heitä odotti pysäyttävä näky.
”Auto oli ojassa ja iäkäs vanhus auton alla vedessä. Vanhuksesta näkyivät vain pää, kädet ja vähän ylävartaloa.”
Todennäköisesti jo tuntien ajan viileässä vedessä virunut vanhus oli kuitenkin tajuissaan.
”Soitin heti hätänumeroon ja rauhoittelimme vanhusta. Vanhus oli niin syvällä ojassa, että päätimme odottaa ammattiapua. Minuutit olivat pitkiä, kun katselimme pimeään, että koska ambulanssi ja palokunta tulevat.”
”SRVA-työssä oppi sen, että aina lähdettiin apuun, satoi tai paistoi.” Helana Manninen
Pelastushenkilöstö sai paikalle saavuttuaan vedettyä vanhuksen auton alta ojanpenkalle.
Manninen uskoo vanhuksen luisuneen ojaan, kun tämä yritti kääntää autoaan tiellä. Kuljettaja oli sen jälkeen yrittänyt poistua apukuskin puolen ovesta, mutta oli valunut liukkaalta ojanpenkalta auton alle veteen, eikä päässyt sieltä enää omin voimin pois.
Palokunnan mukaan pariskunnan aiemmin iltapäivällä näkemä valo saattoi olla esimerkiksi auton sisätilan valo, joka oli sittemmin jo sammunut.
”Koen, että tämä oli meille suurta Taivaan Isän johdatusta. Vanhus ei olisi selvinnyt enää aamuun asti”, Manninen sanoo.
Pitkään suurriistavirka-avun (SRVA) tehtävissä toimineelle Manniselle apuun lähteminen oli itsestään selvää.
”Molemmille tuli sellainen tunne, että ei pystytä nukkumaan. Moni olisi varmaan vaan kääntänyt kylkeä, mutta SRVA-työssä oppi sen, että aina lähdettiin apuun, satoi tai paistoi.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
