Paluu lapsuuteen
Kanadalainen novellitaituri Alice Munro oppi ensimmäisinä kouluvuosinaan ”miten olla yhtäaikaa aivan sairaan peloissaan ja silti ylimielinen”. Koulukiusattu siis. Hänen viimeisin kokoelmansa Kallis elämä suomennettiin tuoreeltaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon siivittämänä.
Munro on sanonut haastatteluissa, että kokoelma jää hänen viimeisekseen. Toivottavasti ei, mutta tosiasia on, että kirjailija täyttää 83 vuotta.
Kalliissa elämässä erityisen kiinnostava osuus on neljä omaelämäkerrallista kertomusta, jotka Munro on nimennyt Finaaliksi. ”Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.”
Muistelmanovelleissa Munro palaa lapsuuteensa. Sen hän eli maaseudulla. Isä tarhasi hopeakettuja ja minkkejä. Vanhoja hevosia teurastettiin niiden ravinnoksi. Lehmäkin oli. Äiti oli opettaja, mutta sairastui varhain Parkinsonin tautiin.
Alice koki olevansa vastahankainen, vaikea lapsi. Hän kertoo miten isän avulla pääsi pelottavan pakkomielteen yli. Hän muistelee kokemusta arkun äärellä, kun näki vainajan silmän värähtävän. Niin ikään lähtemätön jälki jäi syntisiksi leimatuista naisista.
Munro kirjoittaa lähtökohdiltaan tavallisista ihmisistä, joiden kohtalot voivat muodostua poikkeuksellisiksi. Onnelliset loput ovat harvassa.
Novellien aikasiirtymät tapaavat nekin yllättää. Tarinat voivat kattaa vuosikymmeniä. Kokoelman alkunovellin pari ensimmäistä sivua täytyi lukea kahdesti. Henkilöiden keskinäiset suhteet eivät heti hahmottuneet, etenkin kun suomen ”hän” voi olla mies tai nainen.
Munron novelleille on olennaista, että hän ei selittele tekoja tai tunteita. Lukija tekee tulkinnat ja kokee ahdingot ja pettymykset nahoissaan tai sitten vain ihmettelee. Vaikeita tarinat eivät ole. Kallis elämä on novellien rakastajalle herkkupala.
ANELMA JÄRVENPÄÄ-SUMMANEN
Alice Munro: Kallis elämä.
319 sivua. Tammi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
