METSÄLLÄ Nakke, peloton ilveksenmetsästäjä

Nakke oli kuolemaantuomittu, ihmisarka ja pelokas rassukka, kun tapasin sen ensimmäisen kerran tutussa kennelissä.

Kennelin omistaja vei minut tarhaan, koska tiesi, että pidin koirista. Sinne oli tuotu parivuotias sileäkarvainen mäyräkoira, jota ei voitu pitää kerrostalossa haukkumisen takia.

Ojensin käteni koiralle, mutta se pakeni penkin alle. Ajattelin, että koiraa oli kohdeltu kaltoin, eikä se luottanut ihmisiin. Laskeuduin polvilleni ja aloin jutella sille. Kesti kauan ennen kuin se uskalsi tulla ojennettua kättäni kohti.

Sanoin kennelin omistajalle ostavani koiran. Se pantiin häkkiin, jossa kuljetin sen kotiini. Otin kotona koiran häkistä pesua varten ja huomasin sen päässä pitkän arpeutuneen haavan. Ajattelin, että sen haukkumista oli yritetty vaimentaa hakkaamalla.

Koira tottui minuun vähitellen. Nimesin sen Nakeksi ja käytin sitä kokeissa ja näyttelyissä. Siitä tuli kaksoisvalio. Helsingissä järjestetyssä käyttöluokkakokeessa Nakke sai erikoiskäyttöluokka kolmosen.

Asuin siihen aikaan ostamassani vanhassa kaupassa Tuusulassa. Eräänä aamuna laskin Naken tarpeilleen. Se nosti jalkaansa rapun vieressä heti ulos päästyään.

Näin kuinka koira jäi tuijottamaan parin metrin päässä maannutta rusakkoa. Yritin napata koiraa pannasta, mutta en ehtinyt, kun rusakko säntäsi liikkeelle ja Nakke sen perään.

Ajo päättyi nopeasti, kun mäen päältä kuului auton tööttäys ja koira hiljeni. Arvasin koiran jääneen auton alle. Odottelin ja huutelin Nakkea, kunnes näin sen vetävän etujaloillaan itseään mäkeä alas.

Koiran takapää halvaantui, eikä sille voitu tehdä mitään. Hoidin koiraa ja nostin sen aamuisin neljän jalan varaan tarpeilleen. Nakke eli puoli vuotta sellaisena.

Yhtenä aamuna nostin sen tarpeilleen ja menin sisään vastaamaan puhelimeen. Kesken puhelun näin, kuinka Nakke tuli avoimesta ovesta normaalisti kävellen. Se oli toipunut täysin yllättäen.

Vuosia myöhemmin minulle tuli asiaa Värtsilään. Matkalla tapasin tuttuja metsästäjiä ilvesjahdissa. Tervehdin ja ajoin asioilleni. Palatessani porukka istui nuotiolla. Pysäytin auton ja menin juttusille. Kuulin heidän haavoittaneen ilvestä, joka oli päässyt karkuun.

Ehdotin hakevani Naken paikalle jälkikoiraksi. Koira haettiin ja lähdettiin Mieronvaaran laelle, jossa ilvestä oli ammuttu. Nakke lähti heti jäljittämään. Koira vei meidät Mieronluolalle, jossa se nuuski paikkoja ja päästi hakuäänen.

Luola oli pitkä ja ahdas. Nakke nostettiin luolaan ja minä ahtauduin sen perässä. Koira meni toista kymmentä metriä luolaan ja alkoi haukkua oikealle puolelle.

Sanoin muille, että siellä oli jonkinlainen sivuluola. Sen kattoon tehtiin lapiolla aukko, josta sohittiin pitkällä kepillä. Hetken kuluttua näin, kuinka Nakke kiskoi ilvestä.

Koira oli tarrannut ilvestä kuonosta. Kun näin paremmin, huomasin, että ilves oli vielä elossa. Se ei pystynyt ahtaassa tilassa lyömään Nakkea, vaan sitkeä koira veti sitä kohti luolan suuta.

Huusin muita antamaan äkkiä torrakon, sillä pelkäsin ilveksen tappavan koiran heti väljempään tilaan päästessään. Sain aseen käteeni. Haavoittunut ilves oli enää puolentoista metrin päässä, kun pääsin ampumaan.

Tapauksen jälkeen Nakelle olisi ollut ostajia jonoksi asti, mutta en myynyt sitä. Tappotuomion saanut koira oli yhtäkkiä kovassa arvossa. Nakke vakuutti minut siitä, että koirasta saa kumppanin, johon voi aina luottaa. Jouko Miettinen

Järvenpää

Avaa artikkelin PDF