KALAJUTTU Siirtymävaiheen miehiä, osa 2
Se Ivalojoen reissu oli kyllä hyvä minulle ja Vataselle. Me jatkoimme Kultalan rannasta Appisjoelle ja saimme tosi hyvin tammukoita. Paluumatkalla ravintolavaunussa yritimme piristää Rutasta kertomalla sille paikkoja ja perhoja.
Yksi koijärveläisen näköinen pitkätukka rupesi sitten esittämään, että koko joki olisi kalastuskiellossa, koska siinä on vain taimenen poikasia.
Vatanen sanoi sille, että samalta nuo maistuivat. Se pillastui ja kävi kiinni reunimmaisena istuneeseen Rutaseen. Se ei huomannut paidan alla kipsissä ollutta kättä ja Rutanen kiljaisi pahasti.
Konnari sattui sopivasti paikalle, ja Vatanen huusi sille, että on sen nyt jumalauta, kun känniset homot käyvät käsiksi loukkaantuneisiin. Koijärveläistä ei sen jälkeen näkynyt.
”Muistak sää, ku tultiin tähä ensmäst kertaa ja saatii kaikki kunnon kalat ja Vatane ei saanu oike mittä.”
”Ei me tänne oltais varmaan muuten uudestaan tultukaan. Vatasta otti niin paljon päästä.”
Tänne oli kyllä helppo tulla. Kun puoli yhdeltätoista tuli Helsinki-Vantaalle, oli jo yhdeltä Ivalossa. Siitä taksilla kaupan kautta Ivalojoen rantaan, josta pääsi vesitasolla. Viideltä oli jo Vätsärissä. Leiriäkään ei tarvinnut pystyttää, kun kaikki oli valmiina telttasaunan kivikasaa myöten. Ainoa huono puoli oli, ettei rannalla ollut enää juuri poltettavaa. Mutta vastarannalla oli hyviä maapuita.
Vastarannallakin oli leiripaikka ylhäällä niemennokassa. Se oli hyvä heinäkuussa, kun tuuli karkotti itikat. Tämä ranta oli suojaisempi ja siksi parempi näin elokuussa. Selät suojasivat molemmin puolin pohjoisesta ja etelästä, ja alemmalta järveltä nouseva tuuli jäi pienen kannaksen taakse. Vain idästä pientä järveä pitkin pääsi puhaltamaan.
”Olek sää koskaa miättiny, et jossai o se paikka, misä sää kualet?”
”Ei tääkä mikkää huano olisis.”
Savu etsi suuntaansa vielä. Vatanen heitti rannassa varmoin ottein.
”Tualt tulee joku”, sanoi Rutanen.
Kaksi rinkankantajaa seisoi ylhäällä rinteessä. Juuri niitä, jotka tulevat tänne kärsimään. Konkkelehtivat kivikossa kunnes väsyvät johonkin soiseen pusikkoon. Kehuvat toisilleen kuinka on niska jumissa ja polvet kipeinä, ja käpertyvät nälissään nukkumaan lähimpään juurakkoon.
Joku luonnonlahja näilläkin oli osua juuri siihen kohtaan rinnettä, jossa ei ole kuin kiviä oikealla ja kiviä vasemmalla ja kuoppia niiden välissä. Siitä ne konttailivat alas ja aina välillä oli jalka jossain kivenkolossa.
Ne pääsivät alas polulle ja tulla raahustivat leiriä kohti. Kun ne tulivat lähemmäs, huomasin, että toinen jouti jo eläkkeelle ja toinen oli keskenkasvuinen. Astuivat niin samalla rytmillä, että niiden oli pakko olla sukua. Ukko kulki lysyssä kuin olisi kantanut rinkkaa koko ikänsä. Ne pysähtyivät katsomaan sitä, mitä Vatasen kalajumalasta oli jäljellä. Ukko toimitti jotain pojalle, ja sitten ne lähtivät kulkemaan polkua leirin ohi.
Rutanen nousi ja rontusti tervehtimään. Ei olisi päältä uskonut, kuinka nopeasti voi vanha mies liikkua. Yhdessä hujauksessa Rutanen makasi kivikossa selällään ja äijä sen päällä toinen käsi kauluksessa ja toisessa kädessä puukko, jonka terä oli lappeellaan Rutasen kaulalla.
”Saatanan vesitasovaeltajat”, se kihisi ja tuijotti Rutasta silmiin leuka jäykkänä. Rutanen katsoi takaisin suu auki.
Sitten ukko nousi raskaasti ylös, pani puukon tuppeen ja jatkoi matkaa. Sen ilme oli vähän kuin korttipelissä hävinneellä. Poika oli seissyt koko ajan kädet rinkan remmeillä. Se lähti astumaan isänsä jälkeen.
Vatanen tuli paikalle nopein askelin, polvistui Rutasen viereen ja katsoi tätä kasvoihin. Nousi sitten ja tuijotti kulkijoiden perään. Ne ylittivät kosken päät painuneina. Lähtivät sitten nousemaan vastarannan rinteeseen. Rutanen katsoi ylös Vataseen. ”Olik se joku lentäjän poika?” se kysyi ja sen ääni värähti vähän.
MATTI LAITINEN
Kirkkonummi
Vastarannallakin
oli leiripaikka
ylhäällä niemennokassa. Se oli hyvä heinäkuussa, kun tuuli karkotti itikat.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
