Hullu vuosi – ihan koko vuoden

Vuosi sitten ajoin pohjoiseen samana päivänä, kun duunariliitot olivat kärränneet tuhatmäärin jäseniään Rautatientorille raivoamaan hallituksen pakkolakeja vastaan.

Kuuntelin suoria lähetyksiä torilta. Ei käy! Ei käy! Ja vielä kerran: ei käy!

Soittelin matkalta myös pari puhelua Helsingin komentobunkkereihin.

”Ei tämä vielä mitään, huomenna tulee vielä hurjempia uutisia”, eräs ulkopolitiikan vaikuttaja vihjaisi.

Samana iltana jahtikämpällä eräkaverini soitti tien päältä myöhästyvänsä. Oli mennyt pitkään kuvauskeikalla Torniossa. Siellä kuulemma tuli ”aika paljon” turvapaikanhakijoita rajan yli.

Siitä on nyt vuosi. Eikä Suomi ole enää entisensä. Yhden ainoan vuoden aikana on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat suomalaisten elämään vuosikymmeniä.

Se tosin oli arvattavissa, että hallitus joutuu lopulta ottamaan lusikan kauniiseen käteen – tai oikeastaan syömään kauniisti ay-järjestöjen kädestä.

Pakkolait peruttiin, kilpailukykysopimus surkastui symbolitasolle ja nyt työmarkkinajärjestöt märehtivät entiseen malliin työelämäuudistuksia hallituksen odotellessa kiltisti, mitä tuutista päätettäväksi annetaan. Tämä on sitä Suomen mallia.

Juha Sipilän (kesk.) jämäkät puheet pakottavasta lainsäädännöstä, kilpailukykyloikasta ja mittavista rakenneuudistuksista ovat sulaneet ikiaikaiseen, suomalaiseen työmarkkinavatulointiin. Hallitus on valinnut nöyrän sopeutumisen määrätietoisen uudistamisen sijasta. Tärkeämpää on tarrata valtaan kuin käyttää sitä.

Tarvottuani selkosilla teerien perässä voin antaa vertaistukea hallitukselle. Tiedän, miltä tuntuu polkea upottavassa suossa, kun reidet huutaa hoosiannaa eikä taival taitu. Se syö miestä. Ei jaksanut Jyrki Katainen (kok.) ja kesken näyttää heittävän Olli Rehnkin (kesk.).

Mekkaloinniksi meni syyskuu tänäkin vuonna. Peli poikki -miekkarit alleviivasivat myllerrystä, jonka keskelle Suomi on joutunut maahanmuuton takia.

Hampaita kiristellään. Verta on vuotanut. Kuka olisi vuosi siten uskonut?

Maahanmuuttokeskusteluun vaikea osallistua, jos ei kuulu jompaankumpaan leiriin. Turvapaikanhakijoiden tuomiin ongelmiin viittaaminen altistaa rasistin leimalle.

Jos setä saa tässä vähän muistella, niin rasistijahti muistuttaa 1970- ja 1980-lukujen neuvostovastaisten ilmiöiden metsästystä. Valpas etujoukko tietää taas, miten asioista pitää ajatella tai puhua.

Toisella puolella barrikadia häärii porukka, jonka kanssa kommunikointi on kuin persuänkyrä Jussi Halla-ahon taannoinen pressitilaisuus: ”Saattehan te kysyä, mutta minä en vastaa.”

Toivottavasti edes kanalintukanta on vuoden päästä paremmalla tolalla.