KALAJUTTU Virvelikuume, osa 1
Se oli kesä 1957. Muistan vuoden hyvin, sinä vuonna tuli kylään sähköt ja olin kymmenen vuotta.
Nahkapuseroinen mies otti veneestä kiiltävän metallisen vavan, jossa oli rulla siimalle. Olin nähnyt semmoisen kuvassa ja tiesin, että siinä se oli: heittouistin.
Olin siskon kanssa ongella Saunajärven hakomurrolla, sehän oli veteen upotetuista kuusenkarahkoista tehty kalapaikka. Vanhantalon Pauli souteli myös ongelle samaan paikkaan. Mukana oli tuntematon nahkapuseroinen mies. Pauli kiinnitti veneensä samaan, pohjaan upotettuun seipääseen ja tuli aivan viereen.
Katsoin ihmeissäni heittouistinta. Metallinen vapa kiilteli ja vesi tippui vaparenkaasta kelatessa. Kädensijat näyttivät olevan korkkia niin kuin suksisauvassa ja kädensijan alapuolen sormituki näytti liipaisimelta. Heittorullan siimanohjain liikkui ihmeellisesti edestakaisin ja jakoi siiman tasaisesti. Aivan vierestä näin, että rullan päässä luki ”Recort 1800D”.
Varmaan on rikas mies, kun tuommoisen on pystynyt hankkimaan, ajattelin. Pauli sanoi heittouistinta virveliksi. Oma onkiminen unohtui virvelimiestä seuratessa.
Siihen aikaan ongittiin paljon, se oli myös ajankulua. Joskus saattoi hakomurrolle kokoontua useita veneitä yhtä aikaa. Monet kesän kauniit tuokiot kuluivat naapureiden kanssa seurustellessa. Onkiminen olikin enemmän ajankulua. Kalaa pyydettiin verkoilla ja rysillä. Sulanveden aikaan sitä oli päivittäin ruokapöydässä.
Soutu-uistelu oli minulle jo tuttua. Olin Matti-sedän nevojen mukaan tehnyt puisen kelan ja sain jokusen uistimen. Kun siiman laittoi soutaessa suupieleen, tunsi heti, jos kala tarttui. Virvelin näkemisen jälkeen onkiminen ja uistelukin tuntuivat vanhanaikaiselta.
Virveli pyöri mielessä. Aloin suunnitella omatekoista, kun tiesin, ettei semmoista osteta. Rulla, eli kela, niin kuin jo tiesin, oli vaikein. Katselin ja mietiskelin, miten sen voisi tehdä. Pieni tyhjä rautamaalipurkki oli suunnilleen kelan kokoinen. Leikkasin sen puukolla kyljestä auki molemmin puolin ja toisen puolen kylkipellin taivutin jalaksi. Karhulankarulla tyhjeni, kun punoin siitä kaksinkertaisen siiman.
Tyhjästä rullasta tuli puola, johon paksusta rautalangasta syntyi akseli pohjan ja kannen läpi tehtyihin reikiin. Tekele muistutti oikeaa kelaa. Vapa syntyi helpommin: sopivan kokoiseen onkivapaan tein hakaneulasta taivutetut vaparenkaat ja kiinnitin mustalla eristysnauhalla.
Koeheitot olivat pettymys. Uistin ei lentänyt kuin muutaman metrin, puola ei ollut tarpeeksi herkkä. Mistä löytyisi herkemmin pyörivä rulla? Vanhaisä toimi kyläkunnan asiamiehenä ja kirjoitteli koneella kauppakirjat, perunkirjat ja muut tarpeelliset.
Kirjoituskoneen nauharulla muistutti Rööterin kuvastossa näkemääni lohenkalastajien kelaa. Vaihdoin vanhan nauhan tilalle varanauhan ja otin tyhjän nauharullan. Sen keskellä oli sopiva reikä, josta sen sai ruuvilla vapaan kiinni, reunalla olevaan reikään saattoi kiinnittää ruuvin kammeksi.
Tämä malli toimikin sen verran, että sillä sai jotenkuten heitettyä. Ei se ollut lähellekään oikean veroinen, eikä sitä tullut käytettyä kokeiluja enempää. Haave virvelistä häipyi näkymättömiin.
Eräänä helmikuisena päivänä tulin koulusta. Repun laitoin naulaan pirtin oven lähelle ja otin maitopullon repuntaskusta. Vanhaisä pauloitti verkkoa. Verkon toinen paula oli kiinnitetty T-kirjaimen muotoiseen telineeseen ja pauloitettava osa lepäsi polvilla. Lattialla verkon alla oleva sanomalehti heijasti lisävaloa tarkkaan työhön.
Paulat, liinat ja värit vanhaisä tilasi ”Rööteriltä”, josta tulikin hinnasto joka talvi. Kalastustarvikeliike Schröderin tämän vuoden hinnasto oli tullut eilen illalla ja näkyi pöydällä.
Hinnasto oli ohut vihkonen, mutta sisälsi paljon kalastamiseen liittyvää, verkkoja, liinoja, pauloja, rysiä, koukkuja, vapoja ja keloja. Kannen kuvan verkkoa nostavan kalastajan taustalla aaltoili meri. (Jatkuu)
TIMO IMPIÖ
Porvoo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
