Rauta taipuu ja puutalo elää
KONTIOLAHTI, JOENSUU (MT)
Postilaatikosta tupsahtanut joulukorttikuvasto ratkaisi Milla Solehmaisen ja Sami Hyvärisen talokaupan Kontiolahden Varparannan kylän eduksi kymmenkunta vuotta sitten.
”Pohdimme, uskallammeko ostaa vanhan talon sukulaisten kauhistellessa”, 32-vuotias tekstiiliartesaani Milla Solehmainen muistelee.
”Joulukorttikuvastossa oli kuitenkin niin ihania kuvia hankeen työnnetyistä suksista, että soitin saman tien Samille: ostetaan se paikka!”
Päätöksestä alkoi taidekäsityöläisten elämässä todellinen itse tekemisen aika.
Sisäremontin jälkeen on nikkaroitu pihaan persoonallinen leikkimökki ja kasvihuone.
Puutarha on saanut takorautaportin ja innokkaita kitkijöitä perheen vanhimmista lapsista, 6-vuotiaasta Lennistä ja 4-vuotiaasta Unnukasta.
Nyt makuukamarissa heräilee punaposkinen kuopus, nelikuukautinen Eemil, jolla on yllään äitinsä suunnittelema ja ompelema lystikäs potkupuku.
”Meille oli selvää alusta saakka, että käsillä tekeminen on meidän juttumme. Sillä hankimme myös leipämme”, Milla sanoo.
”Täällä maalla kumpikin on saanut tehdä juuri sitä, mistä on tykännyt. Minä olen luonteeltani sisustaja.”
Sami vieressä puistelee päätään, koska Millan tekisi mieli aloittaa uusi kierros tapettien valikoimisessa.
Pariskunta tapasi toisensa käsi- ja taideteollisuusalan opiskelijoina.
Sepäksi valmistuttuaan Sami perusti opiskelukaverinsa Mikko Nousiaisen kanssa sepänpajan ja yrityksen nimeltä Tulikiila.
Paja oli Joensuun ensimmäinen pitkästä aikaa.
”Seppinä olemme pitkälti itse oppineita. Sen ajan koulussa ei alan tietoutta ollut saatavilla. Halusimme ammattiin, jossa ei ikinä voi tulla valmiiksi”, 34-vuotias Sami pohdiskelee.
1800-luvun hirsipytinki sai Solehmaisen ja Hyvärisen muutettua sinne modernin tupakeittiön, ja sen takaiseen ruokakomeroon tuli vessa suihkukaappeineen.
”Saunaa emme sisälle halunneet, koska pihasaunassa on ainutlaatuinen henkensä”, Sami perustelee.
Hän näki heti punaisessa talossa mahdollisuuksia vaikka mihin.
”Taloa ei ollut pilattu”, Hyvärinen kertoo.
Perimmäisenä nurkkahuoneena on taideateljee eli Millan työhuone.
”Paikkaa kutsutaan törkyläksi”, hän naurahtaa.
Isolla suunnittelijan pöydällä Unneli-tytär kiipeilee tottuneesti äitinsä eläinaiheisten kuvien seassa.
”Ajattelin teettää postikortteja ensi kesän myyntiin”, taiteilija esittelee.
”Maltan olla äitiyslomalla, vaikka välillä tekee kovasti mieli työhuoneelle. Aihepiirit kumpuavat lapsiperheen maailmasta.”
Joensuun keskustan Taitokorttelissa sijaitseva Tulikiilan takomo ahtautui hiljattain entistä pienempiin tiloihin vuokramenojen karsimiseksi.
Nyt puotiin kuljetaan pajan läpi niin, että ahjo näkyy ja kilke kuuluu jokaiselle sisääntulijalle.
”On hyvä sijaita keskellä asiakasvirtoja, mutta vuokrat ovat siellä korkeita”, Sami harmittelee taantumaa.
Tulikiilassa tuntuu se, että rakentaminen on hiipunut. Moni myös tinkii kaiteista ja porteista.
”Toivoisimme, että ihmiset tulisivat pajalle ainakin katsomaan työtämme.”
Omaan kotiinsa Sami on työstänyt raudasta uuniin yksityiskohtia ja tuvan kattoon kynttiläkruunun.
”Teen sillä ajatuksella, että rauta on materiaalina ikuinen ja jää jälkeeni lapsille.”
Pajalla jo liki 15 vuotta ahkerasti työskennellyt Sami Hyvärinen miettii oman työnsä fyysistä kuormittavuutta.
”Hakkaaminen rasittaa ennen kaikkea niveliä.”
Vajaan 30 kilometrin päässä Hyvärisen koti-idyllistä sijaitsevassa työpaikassa seppäkollega Mikko Nousiainen on jo aamupäivään mennessä saanut koksin ahjossa puhisemaan 1 500 asteen lämpöä.
”Yksin tätä työtä ei pystyisi tekemään, koska käsiä tarvitaan. Meillä yhteistyö on sujunut hyvin alusta saakka. Yhdessä mietitään aina, mitä tehdään. Firman nimikin keksittiin yhdessä”, Sami Hyvärinen kiittelee yhtiökumppaniaan.
Nousiainen työstää parhaillaan koukkuja aidan koristeeksi ja tuumii, että parasta työssä on joka kerta yksilöllisen lopputuloksen näkeminen.
LIISA YLI-KETOLA
Teen sillä
ajatuksella,
että rauta on
materiaalina
ikuinen ja jää
jälkeeni lapsille.«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
