UUTISTAUSTA Kahden kertomuksen välissä
Ilmajoen musiikkijuhlien lavalla ristiriitojen repimä Urho Kekkonen seisoo kahden naisen, tumman ja vaalean, välissä. Kuusisen tytär houkuttaa, Karjalan neito varoittaa.
Kekkonen lankeaa tavalla, jonka käsikirjoittaja Lasse Lehtinen kostaa riistämällä häneltä kunnian suurimman voiton hetkellä.
Ruotsin kansan sielusta taistelee kaksi kertomusta, vanha ja uusi. Se vanha on meille tuttu. Kun Neuvostoliitto oli voimissaan ja kun sen aseellinen mahti oli käsivarren päässä Itämeren vastarannalla, Ruotsi ei liittynyt Natoon.
Nyt kun Venäjä on heikko, sen asevoimat tungettu Suomenlahden pohjukkaan eikä välitöntä sotilaallista uhkaa ole, miksi Ruotsi liittyisi nyt? Kun pelko Itämeren yli vyöryvästä yllätyshyökkäyksestä ei toteutunut kylmän sodan oloissa, miten ihmeessä se toteutuisi nyt?
Uusi kertomus haastaa vanhan hävyttömällä väitteellä: Kahden vuosisadan ajan Ruotsi on ollut Pohjolan vakauden tuki ja turva. Nyt siitä on tullut Pohjolan vakautta horjuttava tekijä.
Ruotsi on antanut puolustuksensa rapautua tavalla, joka on tehnyt siitä geopoliittisten spekulaatioiden kohteen.
Ruotsi on luopunut alueellisesta puolustuksesta ja yleisestä asevelvollisuudesta. Naapurimaille annettu solidaarisuuslupaus – Ruotsi ei jää syrjästä seuraamaan, jos niitä uhataan – on tyhjää sanahelinää.
Lopullisen iskun Ruotsin puolustuksen uskottavuudelle antoivat Naton Baltian maita varten laatimat puolustussuunnitelmat. Niissä lähdetään siitä, että Baltian alueen sotilaallisen puolustuksen kannalta on välttämätöntä tukeutua Ruotsiin.
Naton on voitava luottaa siihen, että erityisesti Ruotsin lentokentät ovat mahdollisen kriisin alusta alkaen Baltian maiden puolustajien käytössä.
Uuden kertomuksen ydin on tässä: Ruotsi ei kykene takaamaan, että sen alue on kriisin aikana esteettä Naton käytössä.
Tämä paljastui, kun ruotsin puolustusvoimien komentaja totesi, ettei Ruotsi kykenee puolustamaan aluettaan kuin korkeintaan viikon.
Ruotsalaismedia havahtui myös huomaamaan, että Venäjän ilmavoimat harjoittelee toimia, joilla se kriisitilanteessa voisi estää länttä ottamasta haltuun Ruotsin ilmatilan.
Naton pitää nyt varmistaa, että se saa Ruotsin tuekseen siinäkin tapauksessa, että vastapuoli on ehättänyt sinne ensin.
Näiden ristiriitaisten kertomusten välissä Ruotsi tekee ratkaisunsa. Maassa toimitetaan vuonna 2015 uusi suuri puolustusrevisio, jonka suunnittelun yhdestä keskeisestä lähtökohdasta johtavat puolueet sopivat jokin aika sitten.
Suunta on selvä: uhka on Venäjä, ei sotilaallisesti, vaan sisäisen kehityksensä vuoksi.
Samaan aikaan Yhdysvallat ja Saksa pohtivat kuumeisesti, miten lepyttää yhä hankalammaksi käyvää ja sotilaallisesti vahvistuvaa Venäjää.
Sen myötävaikutusta kaivattaisiin kipeästi kansainvälisen politiikan ja talouden ongelmien ratkaisemiseksi. Yksi varteenotettava vaihtoehto on, että Venäjää ärsyttävät Naton laajentumissuunnitelmat syväjäädytetään vuosiksi eteenpäin.
Jos Ruotsi ei jää odottamaan oven sulkeutumista, miten Suomessa sitten suu pannaan?
Ruotsissa erityisesti vasemmisto, opposition sosialidemokraatit ja vihreät, tuomitsevat hallitusta jyrkemmin Venäjän toimet kansalaisyhteiskunnan tukahduttamiseksi ja korostavat voimakkaasti siitä ruotsalaiselle kansankodille aiheutuvaa uhkaa.
Sama tilanne on kaikissa muissa Pohjoismaissa. Vain Suomessa vasemmisto puolustaa, kuin vanhasta muistista, riistokapitalistien hallitsemaa, läpeensä korruptoitunutta itänaapuria.
Ilmajoen musiikkijuhlien lavalla Nootti on tehnyt tehtävänsä ja Honka-liitto sortuu. Voimien jo huvetessa Väinö Tanner torjuu Kekkosen tarjoaman sovinnon käden ja manaa: ”Bolshevismi lahoaa, kommunismi katoaa! Elää ei voi kansakunta, joka itseltänsä varastaa… Mulle tärkeintä on vapaus!”
Nyt mekin, jäljessä tulevat, myönnämme ujosti ja melkein anteeksi pyydellen, että arvomme ovat yhteiset, ei idän vaan lännen kanssa. Mutta vieläkään emme rohkene todeta, että niitä arvoja on myös yhdessä puolustettava.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
