KALAJUTTU Verkkoja heittämässä, II
”Tästäpä myö ruvetaan laskemaan verkkoja. Kiännä perä tuohon suuntaan”, neuvoo mies.
”Et nouse sitten seisomaan tässä tuulessa. Puttoot vielä ja sotkeuvut verkkoihin ja paenut pohjaan kuin kivi”, vaimo sanoo hätääntyneenä.
”Mitenkä sitä verkkoja heittää, jos istualtaan pittää? Sehän on kuin istualtaan kusis.”
”Kuse miten tahhaasa, mutta nyt et nouse perrään seisomaan.”
”Piä nyt vene oekeessa suunnassa. Vähän vielä vasempaan. Ei oikeelle, kun vasempaan ja piä paikallaan. Etkö sinä kuule”, mies sanoo.
Mies nousee seisomaan verkkonippu käsissään. Tuuli on tarttunut veneeseen, paras verkkopaikka on jo ohitettu. Mies käynnistää moottorin ja ajaa uudelleen selälle, uudet ohjeet ja taas mies on seisaallaan verkkojen kanssa.
”Tästä lähtee, souva vua tasaseen.”
Vaimo ottaa kiintopisteen miehen selän takana näkyvästä suuresta männystä ja soutaa.
”Kiännä saareen päin. Kiännä vua vieläkii. Nyt männöö melekein siihen mihin pitäs”, mies neuvoo. ”Toppoopa vähä. Verkon ala-aina on sotkeutunut.”
”Pyssäätä. Huopoo, huopoo. Perkele, kun piti tuas sotkeetua. Ei ois arvanna, että tiällä on tämmönen laenikko.”
Vaimo kuulee sanan sieltä, toisen täältä. Huopaa ja soutaa, soutaa ja huopaa. Kiintopiste on ajat sitten hävinnyt. Vene keikkuu, mies välillä seisoo, välillä istuu. Vaimo puristaa airoja, huivi on pudonnut veneen pohjalle.
”Suap olla viimeinen kerta, kun tämmöseen myräkkään lähden. Syksyn muikkuverkoille en aenakaan lähe”, vaimo jupisee. ”Saeshan nuita kaloja kaapastakkii, eto herkkua.”
”Nyt pyssäätä, laetan vielä toisen verkon.”
Vaimo yrittää pysäyttää veneen, toppaa airot veteen, huopaa. Kun verkot on liitetty toisiinsa, mies nousee taas seisomaan.
”On piilossa viidakon suojassa temppelin raunion kobra vanhin valkoinen, nousee pystyyn huojuen”, mies laulelee ylös noustessaan, hymyilee ja vilkaisee vaimoaan.
”Ootkos siinä kooprines. Pysyisit vua nyt ite pystyssä.”
”Kiännä suaree päen, vielä vua. Ruppee vua soutamaan. No, nythän tämä männöö jo paremmin”, mies tuumaa tyytyväisenä.
Verkot on viimein heitetty, ja vanha mehukanisteri liitetty verkkonaruun merkiksi. Vaimo on sitonut huivin taas päähänsä, kotimatka alkaa. Pulputellaan hiljakseen saaren ja luodon välistä. Saaren suojaisessa poukamassa on kalastajien vanha tulistelupaikka. Siinä on ollut hyvä yöpyä tulilla verkonheiton jälkeen ja odotella aamuista kalansaalista ja syödä eväitä; voita, leipää, siankylkeä nokipannukahvien kera.
Mies katselee mietteissään tuttuja rantoja. Entisaikoina rannoilta kuului monenlaisia ääniä. Karjaa oli lähes jokaisessa mökissä. Jokaisella emännällä oli oma karjankutsuhuuto. Maitotonkkia kuljetettiin kärryillä. Tonkan ketjun kilkatus kuului kauas. Hinaaja lipui pitkin salmea vetäen perässään tukkinippuja. Jossakin soi haitari. Nyt kuuluu enää moottoriveneen papatus, tai auton hurina kylätiellä. Muut äänet ovat hiljenneet.
Vaimo muistaa oman lapsuutensa, suon reunalla kaukana järven rannoista. Kalastuksesta luopunut ja asutustilalliseksi ryhtynyt isä kertoi tytölle mielenkiintoisia kalajuttuja. Kerrankin isä oli saanut niin ison hauen, että se oli pitänyt sitoa puuhun kiinni. Hauki oli kiertänyt puuta, maa oli muuttunut mustaksi muraksi, hauki oli purrut puun melkein poikki. Kalajuttu sekin, vaimo hymähtää itsekseen.
Oli hän joskus ollut isän mukana pienellä mustavetisellä suolammella verkkojen laskussakin. Isä oli laskenut verkot veteen ja alkanut sitten läiskiä vettä melalla. Se oli ollut käestämistä. Vene oli huojunut ja vesi roiskunut. Kalansaalis ei ollut jäänyt mieleen, vain pelko veneen kaatumisesta.
Hämärtää jo hiukan, saunan piipusta nousee savua. Löyly on ollut pehmeää ja lahden vesi lämmintä.
”Niinpä vua käätiin tuasiisa oman vaimon kanssa verkot heittämässä. Oot sinä vaemokulta hyvä soutumies”, mies sanoo, halaa vaimoaan ja hyräilee: ”Illan tullen tanssimaan, kobra saapuu piilostaan, raunioilla kimaltelee kuu, kobra vanhin valkoinen, nousee pystyyn huojuen…”
HANNELE JÄÄSKELÄINEN
Kuopio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
