Vierailija Keltaisen kiven opetuksia

Maailman ensimmäinen kansallispuisto Yellowstone perustettiin vuonna 1872. Se kattaa 8297 neliökilometriä, saman verran kuin Suomen seitsemän suurinta kansallispuistoa

yhteensä.

Puisto perustettiin ennen muuta sen maisemallisten ja geologisten arvojen vuoksi. Siellä on mahtavaa vuoristoa, komeita metsiä, jokia, järviä ja putouksia sekä kuumia lähteitä ja geysireitä.

Yellowstone ei perustamisaikanakaan ollut koskematon

erämaa, vaan ihminen oli

metsästänyt siellä jo yli 10 000 vuoden ajan. Suurin – ja peruuttamaton – muutos puiston luonnossa tapahtui jo silloin, kun ihminen tappoi mammutit ja monet muut jääkauden ajan suuret kasvinsyöjät sukupuuttoon. Kun eurooppalaissyntyiset turkismetsästäjät saapuivat

alueelle 1800-luvun alussa, se oli yli kymmenen eri intiaaniyhteisön metsästysmaana.

Metsästys jatkui alueella vielä kansallispuiston perustamisen jälkeenkin. Armeija lopetti salametsästyksen 1800-luvun lopulla, mutta suurten petojen

tappaminen jatkui. Viimeiset

puumat ja sudet tapettiin 1920-luvulla. Petojahdin tarkoituksena oli luoda puistosta paratiisi, jossa suuret kasvinsyöjäeläimet käyskentelisivät rauhassa ihmisten näkyvillä. Karhu säästettiin, koska kävijät halusivat nähdä niitä!

Kun ihminen puuttuu luonnon kulkuun, asiat harvoin sujuvat niin kuin toimistopöydän ääressä on suunniteltu.

1930 luvulla vapitien, saksanhirven pohjoisamerikkalaisen vastineen, määrä oli puiston

pohjoisosassa kasvanut kymmeneen tuhanteen. Suuri eläinmäärä muutti jo kasvistoa

ja aiheutti eroosiota. Majavakin katosi, kun peurat söivät rantojen pajut ja haavat.

Vapitikanta kasvoi edelleen. 1960-luvulla aloitettiin hirvieläinten vähentäminen ampumalla. Vuosien mittaan niitä ammuttiin kymmenin tuhansin, mutta kanta kasvoi yhä. 1994 puiston pohjoisosassa vaelteli jo 19 000 vapitia.

Susi palautettiin Yellowstoneen 1995. Susien pääravintona olivat vapitit, ja vapitit alkoivat vähetä. Vuonna 2008 vapitien määrä oli laskenut jo kuuteentuhanteen ja kasvillisuus alkoi toipua. Jokien varrelle nousi monilajisia pensaikkoja, joista kaikui pikkulintujen laulu.

Majavakin palasi puistoon.

Kojootit vähenivät, ja siitä taas hyötyi jo varsin niukaksi käynyt hankasarviantilooppi.

Useimmiten on puhuttu

nimenomaan susista Yellowstonen kansallispuiston tervehdyttäjinä, mutta oma osuutensa on puumalla ja harmaakarhulla. Puuma saapui puistoon vaivihkaa itsestään ja on hiljalleen lisääntynyt. Itse asiassa puumat tappavat enemmän vapiteja kuin sudet, mutta ne tekevät sen huomaamattomammin.

Harmaakarhu on joutunut muuttamaan ruokailutapojaan ihmisen toimien vuoksi. Joku – ei tiedetä, kuka – istutti

taimenia Yellowstonen vesiin. Se on miltei syrjäyttänyt

paikallisen punakurkkulohen.

Aikaisemmin talviunestaan heränneet harmaakarhut

söivät jokiin nousevia punakurkkulohia ensi eineekseen, mutta nyt lohen nousu ei riitä ruokkimaan karhuja. Siksi ne ovat ruvenneet etsimään ravinnokseen vapitin ja muiden hirvieläinten vasoja.

Monet asiantuntijat ovat

sitä mieltä, että puisto on nyt paremmassa jamassa kuin

kertaakaan perustamisensa jälkeen. Mutta ongelmat eivät ole ohi. Biisonikanta on vahvassa kasvussa. 1902 puistossa oli 21 biisonia, mutta nyt kanta

lähentelee jo viittätuhatta. Ne vaeltavat puiston ulkopuolellekin. Siellä niitä tapetaan,

jotta ne eivät levittäisi karjaan tauteja.

Näitä Yellowstonen opetuksia

kannattaa muistaa silloin, kun pohdimme hirvi- tai suurpeto-

ongelmaa. Lajien väliset vuorovaikutukset voivat olla yllättäviä: susi suojelee koivun ja männyn taimia!

Seppo Vuokko

on luontokirjailija

Savitaipaleelta

seppo.vko@pp.inet.fi

Avaa artikkelin PDF