HEVOSELÄMÄÄ Lento
Sota-aika oli vielä lähellä. Meidän iso perheemme asui kaukana asutuskeskuksista ja maantiestä. Tilamme oli pieni, mutta isä ja äiti vanhempien lasten kanssa yrittivät tehdä siitä elinkelpoista. Kotia lämmitettiin puulla, ja kun puut oli ajettava metsästä, oli naapurista lainattava hevosta.
Heinäpeltoa oli niin vähän, ettei heinä riittänyt lehmille, vaan sitä piti korjata lisää jokivarsien niityiltä ja lampien rannoilta. Myös niiden ajamiseen tarvittiin hevosta.
Isä olikin puhunut usein hevosen hankkimisesta, mutta sopivaa ei ollut löytynyt. Olin kansakoulun viimeisellä luokalla, kun isä viimein kertoi löytäneensä hyvän hevosen, vajaa parivuotiaan tamman.
Yhtenä syystalven iltana isä sitten toi varsan kotiin. Se oli pieni liinakko, jolla oli hyvin vaalea harja. Tallia meillä ei ollut, mutta pienellä järjestelyllä varsalle saatiin paikka navettaan. Alusta alkaen varsaa kutsuttiin Lennoksi.
Jostain Lennolle hankittiin valjaat, ja sitä päästiin sovittamaan ison vesikelkan eteen. Kokoonnuimme koko perhe ulos katsomaan Lennon ensimmäistä ajoa.
Valjastamisen jälkeen isä istui kelkkaan minun pidellessä Lentoa turvasta. Irti päästyään varsa ampaisi hurjaan laukkaan. Kelkka katosi metsän sekaan, mutta kiisi pian takaisin kotia päin isä kyydissä. Lento laukkasi navetan seinustalle ja pysähtyi.
Ensimmäisenä talvena Lennolla saatiin jo kotiajot tehdyksi. Keväällä isä lähti savottaan ja Lento jäi minun hoidettavakseni. Peltotyöt tehtiin ja Lennolle rakennettiin talli. Meistä tuli Lennon kanssa hyvät kaverit.
Talven tullen piti lähteä puita ajamaan. Valjastimme isän kanssa Lennon ja minä istuin rekeen. Ohjailin hevosen rankakasoille, missä kääntäessä aisat katkesivat. Palasin takaisin pihaan, missä isä oli sitä mieltä, että hän sopisi paremmin hevosen ajajaksi.
Kiipesin navetan katolle katselemaan, kuinka hevonen kulki rantaniityltä metsään. Aikaa kului, eikä puun hakijoita näkynyt. Olin juuri laskeutumassa alas, kun hevonen laukkasi näkyviin.
Mutkassa halot luiskahtivat niitylle. Isä ajoi kierroksen ja latoi puut kyytiin, mutta kun hevonen nykäisi liikkeelle, putosivat puut taas. Isä karautti täyttä laukkaa pihaan ja sanoi myyvänsä hevosen mustalaisille.
Isä murjotti koko illan. Iltapalalla tilanne kuitenkin laukesi, kun äiti sanoi, että puun puute meidän perheessä loppuu nyt, kun isä oli niitä koko päivän hiki hatussa ajanut.
Yhtenä tuiskupäivänä lähdimme pikkuveljen kanssa hakemaan heiniä lammelta. Matkalla heinäsuovalle jää petti hevosen alta ja se putosi liejuiseen lampeen. Autoin veljen jäälle ja kävin mahalleni avannon reunalle, mistä yletin aukaisemaan hevosen remmit. Hevonen sai jostain tukea sen verran, että pääsi ponnistamaan jäälle. Saimme veljen kanssa vielä reenkin vedetyksi lammesta. Heinät jäivät sillä kertaa hakematta.
Talviajoa varten meillä oli korjareki, jossa oli hirvennahka ja peittona lampaannahkaiset nahkaset. Nahkasten alla oli lämmintä. Pakkasaamuna oli mukava katsella taivaalla kiiluvia tähtiä ja kuunnella reen jalasten kitinää pakkaslunta vasten. Kotimatkat hevonen osasi tulla ohjaamatta, väisti vastaantulevat hevosetkin.
Vietin paljon aikaa Lennon kanssa siihen asti, kun minun oli lähdettävä ansiotyöhön. Hoidin Lentoa aina kotona käydessäni.
Kotikäynnit harvenivat työpaikkojen siirtyessä yhä kauemmaksi. Äitini kuoli, ja kun nuoremmat veljetkin olivat siirtyneet työelämään, vanhenivat isä ja Lento kotona yhdessä.
Erään kerran kotiin tullessani isä oli jotenkin allapäin. Lopulta hän sanoi, ettei Lentoa enää ole, vaan siitä oli pitänyt luopua. En tohtinut edes kysyä, miten se tapahtui, enkä tiedä sitä tänäkään päivänä. Kävelin mietteissäni tyhjälle tallille. Istuin avoimelle oviaukolle ja kävin mielessäni läpi kaikkea sitä, mitä olimme Lennon kanssa tehneet. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, kuinka kaikki on katoavaista.
AULIS MULARI
Tornio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
