vierasyliö Riittävätkö Kiinan eväät
Maailmanpankki julkisti maaliskuussa luonteeltaan varottelevan raportin China 2030: Building a Modern, Harmonious
and Creative High-Income
Society.
Deng Xiaoping käynnisti
aikoinaan nyt yli 30 vuotta
jatkuneen taloudellisen kehityksen, joka on saattanut näyttää maan jopa vaivattomalta
kasvulta maailman toiseksi suurimmaksi talousmahdiksi.
Raportin lähtökohtana on se, että tässä kehityksessä on nyt tultu niin sanottuun ”vaiheeseen”: toimiville markkinatalouden mekanismeille olisi kysyntää ja suurten valtionyhtiöiden rakenteellinen reformi olisi
vähintäänkin ajankohtainen.
Kansantasavallan ylin johto pannaan tänä vuonna uusiksi
ja nykyinen, kahdestoista viisivuotissuunnitelma päättyy vuonna 2015.
Suurvallan nykyongelmat ovat tiedossa: yhden lapsen
politiikan ongelmat, vanheneva
väestörakenne, asumiskustannusten kallistuminen, logistiikan
uuret kustannukset, vakavat saastumisongelmat, suuri julkinen velka, olematon sosiaaliturva ja aivan liian leveä yhteiskunnallinen kuilu ja eriarvoisuus
rikkaiden ja köyhien välillä.
Ideologioiden ja todellisuuden välinen kuilu ei saisi kasvaa liian
suureksi. Yhteiskunnallisissa menestysmalleissa on yhdistynyt taloudellinen kasvu ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Ongelmien toteaminen on helppoa, mutta ratkaisujen
tarjoaminen on vaikeaa, ja
niiden toteuttaminen on vielä vaikeampaa.
Kiinan uudelta johdolta ei
kysytä vain ”mitä”, vaan myös ”miten”. Kiinassa tehokkuus ei tarkoita sitä, että tehtäisiin enemmän vähemmällä. Mutta kantapään kautta oppiminen voi käydä Kiinassakin kansantalouden kannalta sangen kalliiksi.
Nykyisillä eväillä maan kotimainen kulutus ei kasva nopeasti, mutta vienti ja investoinnit vähenevät nopeasti. Laman ahdistelema Eurooppa ja Yhdysvaltojen hidas talouskasvu ovat suuria ulkoisen ympäristön
rajoitteita.
Kotimainen kulutus ei voi kasvaa niin kauan kuin kansalaisten on pakko säästää suurin
osa pienistä tuloistaan oman terveyshuollon, oman koulutuksen ja oman vanhuuden varalle.
Myös maailmanpankin raportissa edellytetään, että maahan on luotava toimiva sosiaalihuollon ja terveydenhuollon järjestelmä. Korkean teknologian tuotteet edellyttävät paremmin koulutettua työvoimaa kuin
perinteinen sukkien, t-paitojen tai lelujen halpatuotanto.
Kiinan pitää pystyä ruokkimaan 20 prosenttia maapallon väestöstä. Sillä on kuitenkin käytettävissä alle kymmenen prosenttia maapallon viljelyskelpoisesta maa-alasta ja alle kuusi prosenttia vesivarannoista.
Maatalousministeri Han Ghangfun mukaan kansantasavalta ei voi, eikä halua turvautua massiiviseen maataloustuotteiden tuontiin, vaan
tavoitteena on oltava omavaraisuuden turvaaminen. Se ei tule onnistumaan.
Ongelmana on pienten ja pirstaloituneiden perheviljelmien suuri määrä, uuden viljelyskelpoisen maan puute, vesivarojen rajallisuus ja valtion maanomistus.
Se tarkoittaa, että tuotanto on aina kysyntää pienempää ja ongelmia tulee etenkin huonojen satovuosien kohdatessa. Maatalouden koneellistuminen on
nostanut työvoimakustannuksia.
Toisaalta pitkällä aikavälillä
mittava ruokaviljan tuonti voi olla viisas ja kestävän kehityksen periaatteiden mukainen vaihtoehto omien luonnonvarojen kohtuullisen käytön mahdollistamiseksi.
Vihreät arvot voimistuvat ja suurten ihmismassojen ruokahuollon turvaaminen tulee
aiheuttamaan tasapainoilua näiden arvojen kanssa. Kiinan on joka tapauksessa oleva
seuraavien 5–10 vuoden aikana
maailman suurin maataloustuotteiden tuoja.
Valuuttaa ostamiseen on. Kansallinen vaatimustaso nousee kun yli miljoona kiinalaista saavuttaa vuosittain keskiluokkaisen statuksen ja myös minimipalkat nousevat.
Kasvua ei ole ilman kasvavaa keskiluokkaa ja eteenpäin
pyrkivä keskiluokka on myös kiinalaisen menestyksen liikkeelle paneva voima.
Viime vuonna kaupunkiväestön määrä ylitti maaseuduilla
asuvien määrän. Työvoiman vapaa liikkuvuutta rajoittaa edelleen voimassa oleva
hukou–rekisteröinti.
Paremman, turvallisemman ja monipuolisemman ravinnon kysyntä kasvaa. Kiina on jo nyt maailman suurin soijapavun ja puuvillan tuontimaa.
Parhaiten kysyntään ovat voineet vastata Brasilia ja Argentiina, joilla molemmilla on laajoja, viljelyskelpoisia alueita hyödyntämättä. Brasilia on maailman suurin tuottaja ja sillä sanotaan olevan vähintäänkin sata miljoonaa hehtaaria viljelyskelpoista maata otettavaksi lisätuotantoon – myös biopolttoaineiden tuotantoon.
Kiina on maailman suurin sianlihan kuluttaja ja Tanska puolestaan maalle suurin sianlihan tuottaja. Kiinalaiset arvostavat sian sisälmyksiä ja ylipäänsä teurastusjätteeksi luokiteltavaa tavaraa – niitä osia, joilla länsimaissa ei herkutella.
Kanan jalat ja naudan maha ovat myös kysyttyä tavaraa.
On olemassa myös tummia ennusteita siitä, että alati kasvava ruoan tuonti ja huolehtiminen miljardiväestön ravitsemisesta voi tällä pitkällä kiinalaisella marssilla aiheuttaa vakavia seurauksia koko globaalille ravintosysteemille, ruoan puutetta ja laajenevaa globaalia nälänhätää.
Viiden viime vuoden aika jokaisen kiinalaisen lihan kulutus
on kasvanut viisi prosenttia, maitotuotteiden kulutus kymmenen ja ruokaöljyjen kulutus kahdeksan prosenttia.
Kasvava nouveau riche –luokka haluaa boutique ruokamyymälöitä, joissa on takuuvarmasti parempaa, turvallisempaa ja kalliimpaa ruokaa ja myös palvelua.
Mitä runsaammin kiinalaiset haluavat monipuolista evästä lautaselleen, sitä enemmän se antaa mahdollisuuksia tuottajille ympäri maailmaa.
Eikä ole syytä unohtaa, että Suomi kuului lokakuussa 1950 ensimmäisiin kansantasavallan tunnustaneisiin valtioihin ja oli vuonna 1953 ensimmäinen
länsimaa, joka solmi Kiinan kanssa bilateraalisen kauppasopimuksen.
Varhainen tunnustaminen on ollut tärkeä tekijä suhteiden ylläpitämisessä, koska kiinalainen muisti on pitkä.
ERKKI VÄHÄMAA
Kirjoittaja on arkkitehti ja Pellervon valtuuskunnan emerituspuheenjohtaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
