Metsälailla tukea metsästrategialle

vierasyliö

Nykyinen metsälaki syntyi 1990-luvun puolivälissä

historiallisella tavalla. Hallitus antoi samalla kertaa eduskunnan käsiteltäväksi esityksensä sekä metsälaiksi että luonnonsuojelulaiksi.

Jo ennen esitysten antoa

niiden valmistelusta vastaavat virkamiehet kävivät raportoimassa kiinnostuneille kansanedustajille työn edistymisestä.

Eduskunnassa lait etenivät

maa- ja metsätalousvaliokunnassa ja ympäristövaliokunnassa ajallisesti ja asiallisesti rinnakkain.

Mietinnöt saatettiin ison salin

käsittelyyn samanaikaisesti ja ne myös käsiteltiin samoissa täysistunnoissa. Prosessi tuotti sisällöllisesti toimivaa lainsäädäntöä: rinnakkaista luonnon- ja ihmisenoikeutta.

Ainoalaatuiseksi koetun

prosessin uskottiin luoneen kestäväksi kypsyvää yhteisymmärrystä metsäasioissa,

onhan metsän kiertoaikakin ainakin samaa luokkaa keskivertosuomalaisnaisen eliniän kanssa.

Prosessissa mukana olleelle

yllättävää onkin se revanssihenki joka näyttää jääneen

kytemään tiettyihin metsäammattilaispiireihin. Se on pulpahtanut esiin kartoitettaessa mielipiteitä lakiluonnoksesta.

Ehdotuksen mukaan nykylaista poiketen sallittaisiin omistajien hakkaavan metsiään parhaaksi

katsomallaan tavalla. Metsäfilosofisesti se tarkoittaa muun muassa talousmetsien erirakenteisuuden ja jatkuvan kasvatuksen menetelmän käytön periaatteellista hyväksyntää.

Eduskunta joutunee siis

ottamaan kantaa hallituksen esitykseen yllättävistä näkökulmista ja myös turbulenttisissa markkinaoloissa.

Puunostajat ja -myyjät näyttävät pelkäävän tukeutumista luonnonsuojelulakiin, jos

metsälakia ei olisikaan. Suhtautuminen metsiinhän on olennainen osa luonnonsuojelulain henkeä. Siis esitys näyttää

heille kelpaavan.

Metsäteollisuus ja metsänomistajat taas kokevat pelottavaksi joutumisen ympäristöministeriön ja luontojärjestöjen ”päsmäröitäviksi” metsäasioissa. Ne kokevat tämän ”vapauslain” suojakilveksi, eivätkä,

kuten 1990-luvulla, enää pelkääkään metsien hävittämistä.

Metsänhävittämiskielto tuotiin maamme lainsäädäntöön Saksan esimerkkiä noudattaen hyvin kauan sitten.

Luonnos on nyt siinä muodossa, että luonnonsuojelujärjestöt näkevät vapauskäytännön uhkana vanhoille

metsille. Ne siis luottavat tässä

enemmän virkamiehiin kuin metsänomistajiin ja heidän

valtuuttamiinsa moottorisaha- ja justeerijoukkoihin.

Tämä keskustelu tukkipuuvahvuisista puista osuu mielenkiintoiseen saumaan kuten

koko hallituksen esityskin.

Sahateollisuutemme on aidosti huolissaan tulevaisuudestaan. Sahauskapasiteettia on 12–13 miljoonalle kuutiolle, kun

sahauksen kannattavuusraja

on alan omasta mielestä 7–8 miljoonaa kuutiota alhaisemmalla tasolla.

Tänä vuonna sahattaneen noin 10 miljoonaa kuutiota.

Tälläkin luvulla on monipuolista merkitystä. Metsästrategian halutaan nimittäin painottuvan vastaisuudessa mekaaniseen metsäteollisuuteen, jossa sahaustoiminnan kannattavuus siis nilkuttaa.

Metsäala vastaa maamme viennin viidenneksestä.

Sahaustoiminta ruokkii muuta

puunkäyttöä tähän tapaan: kuutio tukkia tuo kuution

kuitupuuta sellu- ja paperiteollisuudelle ja kuution

energiapuuta sähkön, lämmön ja biodieselin lähteeksi.

Tämä on käytännön tehokkuutta ja kustannusrakenne-edullisuutta. Yksittäisinä

hankintoina kustannukset

olisivat selvästi korkeammat.

Sahauskapasiteetin 7–8

miljoonan kuution pysyvällä laskulla olisi siis hyvin merkitykselliset oheisvaikuttavuudet.

Metsästrategiaohjelma

ehdottaa pelastukseksi odotetusti puurakentamisen voimakasta lisäämistä. Sama tavoite löytyy lukuisista lähimenneisyyden hallitusohjelmista.

Betonivaikuttajat eivät

kuitenkaan helposti antaudu.

Kansallisen tavan mukaan

työryhmät ehdottavat rahavirtojen ohjaamista valtionvaraston sijasta oman alan

rahoitusvajeiden täyttämiseen. Nyt listalla on muun muassa puunkuljetuksiin nykyistä

raskaampia ajoneuvoyhdistelmiä, dieselveron palautusta

raskaalle kalustolle ja tilinpäätösoperointia poisto-oikeuksilla.

Hyvin merkittävä kannustin metsälain uudistamistyölle on ollut monien kaupunkimetsänomistajien taholta tullut paine saada välttää metsässään

avohakkuut ja korvata ne

haluttaessa jatkuvan kasvatuksen käytännöllä. Nyt tämä pyrkimys on lain puolesta

mahdollistumassa.

Kaukana metsästään asuvalle omistajalle metsänuudistamisvelvollisuus voi kuitenkin jäädä

teetättämättä ja valvomatta. Hakkuiden vapausasteet

moninkertaistavat ammattiosaamisvaatimuksen. Tukista

saa nyt yli kolminkertaisen kantohinnan kuiduksi menevään verrattuna – entä vuosikymmenten kuluttua?

Taloussuhdanteet tunnetusti vaikuttavat metsäkauppoihin. 1990-luvun alkupuoliskon

lamakausi inspiroi pankkisuhteita omaavia tahoja

hankkimaan (tilapäiseen) omistukseensa metsäalueita, hakkaamaan niistä puut

”vaikkapa golf-kenttää varten” ja sitten pikaisesti puuttomina

myymään nämä määräalat edelleen.

Taloustaantumat ovat jälleen ovella ja ihminen entisensä.

Kansainvälisellä tasolla puukauppa elpynee Venäjän puutulliasioiden muuttuessa.

Kotimaiset metsäteollisuusyhtiöt ovat profiloituneet

omaperäisesti ostokartellilla, kotimaisten tuotantoyksiköiden sulkemisilla ja metsäomistuksensa myynnillä saksalaisille

sijoittajille. Viimeksi mainittua

Paavo Lipponen toivoi jo

ensimmäisinä pääministeripäivinään TV-ruudussa

vuonna 1995.

Metsäasioissa on siis lähes rajattomasti seurattavia

yksityiskohtia.

Mikä on metsäaktivistien

lopullinen reaktio kaavailtuihin metsälain muutoksiin? On

niistä EU:n komissiokin

varmaan kiinnostunut.

ERKKI PULLIAINEN

Kirjoittaja on emeritusprofessori

ja tietokirjailija.

Avaa artikkelin PDF