Metsäteollisuuden 9/11

Vuonna 2001 ihmettelin syyskuun yhdentenätoista suoraa lähetystä New Yorkissa sortuvista pilvenpiirtäjistä. Päivälleen 11 vuotta myöhemmin europarlamentin hyväksymä rikkidirektiivi ei törmää suomalaisen metsäteollisuuden rintamamiestaloon matkustajakoneen lailla. Se pikemminkin aiheuttaa äkillisen

vesivahingon, jonka jäljet jäävät lahottamaan talon perustuksia vuosiksi eteenpäin.

Viimeksi viime viikolla UPM:n Jussi

Pesonen lateli tässä lehdessä madonluvut rikkidirektiivistä (MT 7.9.).

Aiemmin olen itsekin kertonut ainakin

Metsäteollisuuden, Outokummun ja muutaman sahan mietteitä vientiteollisuuden lisälaskusta. Ehkä puhuttelevimman, otsikkoonkin päätyneen

kommentin sain sahayhtiö Kuhmo Oy:n toimitusjohtaja Lauri Nakarilta. Hän

totesi kilpailutilanteesta, että ”rikkidirektiivi vie meiltä hapen” (MT 21.5.).

Vaikka Suomi olisi miten täydellisesti

soluttautunut EU:n kovimpaan poliittiseen ytimeen, se ei maantieteellistä

sijaintiamme muuta. Vientiteollisuuden ja sen logistiikan kannalta maa on totaalisen hölmössä paikassa. Järkevää tie- tai raideyhteyttä Itämeren yli ei ole eikä tule, joten olemme merikuljetuksen varassa.

Viime aikoina olen alkanut jo hieman sääliä Satu Hassia. Hän on joutunut kyllästymiseen asti muistuttamaan isossa ja pahassa Kansainvälisessä merenkulkujärjestössä IMO:ssa vuosia sitten tehdystä

päätöksestä rajoittaa rikkipäästöjä tietyillä merialueilla. Pienen Suomen kansan

edustajat huijattiin tuolloin hyväksymään Itämeri moiseksi rajoitusalueeksi.

Välimerellä risteilee melkoisesti enemmän vesiliikennettä ja sen rannoilla

asuu moninkertaisesti enemmän ihmisiä, mutta neuvottelupöydässä Etelä-

Euroopan kehäketut eivät jostain syystä

halunneet rajoittaa merenkulkunsa päästöjä enemmän kuin on pakko.

Sitten suomalainen elinkeinoelämä tajusi, että direktiivi vaikuttaa enemmän kansantalouteen kuin hengitysilman puhtauteen. Nyt voikin enää ihmetellä, että missä päätöksenteon vaiheessa olisi pitänyt valittaa? Pitäisikö IMO:n nettisivuja pitää auki Amppareiden rinnalla päivät pitkät? Tarvitseeko jokaisen

sahan logistiikkajohtaja oman ilmiantajan liikenne- ja ympäristöministeriön lisäksi Brysselin kabinetteihin?

Vaikutelma on lähinnä se, että päätöksenteko on ollut jotain muuta kuin avointa, joustavaa tai järkevää.

Ehkä tämä voi vuosikymmenten aikana johtaa johonkin hyväänkin. Jos vientituotteemme olisivat pidemmälle jalostettuja, logistiikan kustannukset edustaisivat pienempää osaa kauppahinnoista. Se,

että meiltä rahdataan puuta Tanskaan ja tuodaan kalliisti muotoiltuna ja jalostettuna takaisin, on jo kulunut esimerkki. Valitettavasti metsä- ja puualan rakennemuutos ei käy yhdessä yössä, vaikka

merikuljetus Itämerellä kiellettäisiin kokonaan.

Kun Suomeen muuttaneelta Neil Hardwickilta kysyttiin mitkä kolme asiaa

hän muuttaisi uudesta kotimaastaan, vastaus kuului: ”Ihmiset, ilmaston ja maantieteellisen sijainnin.”

Kaksi ensin mainittua miellyttävät

itseäni ajoittain suurestikin, mutta Itämeren voisi napata pois erottamasta meitä Euroopasta.

antti.hirsaho@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF