VIERASKOLUMNI Koiran kuolema

Aamupäivälle veimme koiramme eläinlääkäriin viimeiselle piikille.

Minulla oli ollut paha mieli jo pari päivää etukäteen, ja tunne oli kuristava, kun koira eilen illalla tervehti minua yhtä iloisesti ja riehakkaasti kuin ennenkin. Koiran ikä ja vaivat näkyivät vain siten, että riehunta kesti lyhyemmän ajan kuin aikaisemmin, hyvän koiruuden aikana.

Kaksitoistavuotias Mortti oli vielä melko hyvässä kunnossa, mutta suolistossa oli ongelmia. Ruokahalu oli hyvä, mutta silti koira laihtui. Varsinainen syy lopetuspäätökseen oli siinä, että sen ulostaminen oli muuttunut hankalaksi. Oli säälittävää katsoa, kun koira yritti selkä köyryssä saada suolen tyhjäksi. Kerralla tuli vain pieni palanen, ja niin koira joutui käymään saman vaivan läpi monta kertaa päivässä. Se oli katsojasta lähes yhtä tuskallista kuin koirastakin. Muut vaivat olivat vähäisempiä ja niiden kanssa olisi vielä tullut toimeen.

Kun menimme eläinlääkärille, koira oli onnellisen tietämätön elämänsä pikaisesta päättymisestä. Tyytyväisenä se jolkotteli eläinlääkärille, nuuski siellä paikat ja instrumentitkin sitä mukaa kuin eläinlääkäri ne esille otti. Täällä se oli ennenkin saanut avun vaivoihinsa. Niinpä se heittäytyi luottavaisesti kyljelleen, kun säärestä ajettiin karvat ja siihen asetettiin kanyyli.

Silitimme koiraa, kun sille ensin annettiin rauhoittava aine, sitten syvemmän unen tuova kemikaali ja lopulta sydämen ja hengityksen pysäyttävä aine. Muutama syvä henkäys, ei kipuja eikä kouristuksia, ja koira oli kuollut. Sisääntulosta kuolinhetkeen ei mennyt varmaan kymmentäkään minuuttia.

Mortti tuli onnellisena, nukahti ja kuoli kivuitta. Minusta se oli kaunis kuolema ja helppo lähtö. Sanoinkin vaimolleni, että oma kuolema tuskin tulee olemaan yhtä helppo.

Silti olin surullinen ja tunsin syyllisyyttä koko päivän: minusta tuntui, kuin olisin pettänyt koiran luottamuksen. Miten olisin kertonut koiralle, mihin mennään ja miksi? Pitäisikö kuoleman hetki edes tietää etukäteen? Eikö ole armeliasta, että nukahtaa tietämättä

lähestyvästä kuolemasta?

En voinut olla vertaamatta koiramme kuolemaa äitini vähittäiseen kuihtumiseen. Jo usean vuoden ajan hän on ollut onneton: muistin ja järjen vähitellen sumentuessa elämä on luisunut käsistä. Ensin dementia aiheutti jo kotona asuessa kiukunpurkauksia, epäluuloisuutta ja suoranaisia vainoharhoja, ja nyt hän on jo kolmatta vuotta hoidettavana palvelukodissa.

Hoito on hyvää, ei minun tarvitse sitä moittia. Silti ajattelen, kuinka paljon armeliaampaa olisi ollut sekä hänelle itselleen että omaisille, että viimeistään silloin, kun liikuntakyky meni, olisi annettu piikit samaan tapaan kuin koirallemmekin. Omaiset voisivat olla paikalla, eikä vanhuksen tarvitsisi tuntea olevansa yksin lähdön hetkellä. En tiedä, olisiko potilaalle edes tarpeen kertoa, että lähtö on juuri nyt.

Miksi ihmisen elämä on pyhä ja koskematon silloin, kun haluttaisiin vapauttaa sairas kärsimyksistään, mutta arvoton silloin, kun pitää turvata johtajan valta ja kansakunnan taloudelliset edut?

Minä ainakin toivon, että saan kuolla kuin koirani Mortti eikä niin kuin äitini Alli Annikki.

Jäljelle jääneillä voi olla surua, menetyksen tunnetta ja tunnontuskiakin, mutta lähtijälle kuolema on kivuton siirtymä uneen.

P.S. Teksti on kirjoitettu marraskuussa koiran kuolinpäivänä; äitini pääsi vaivoistaan tänä keväänä.

Avaa artikkelin PDF