KALAJUTTU Elämäni kala, osa 1
Seisoin laiturilla virvelöimässä. En erityisemmin pitänyt koko hommasta, enkä ollut tehnyt sitä vuosikymmeniin, viimeksi kai pikkupoikana, kun vielä kuljin vanhempieni mukana kesämökillä vapaaehtoisesti.
Suurin saaliini niiltä ajoilta oli huomaamattani laiturille ilmestynyt naapurin terrieri, jonka selkään viehe tarttui. Koira lähti juoksemaan pois ja minä virvelin kanssa sen perässä: siima poikki, koira kotiinsa, minä metsään piiloon.
Tuntui uskomattomalta, miten iso ääni niin pienestä koirasta lähtikään, kun omistaja irrotti viehettä sen selkänahasta ja miten pahalta se minusta tuntuikaan. Tunsin itseni niin syylliseksi kuin vain pieni ihminen tuntea voi.
Myöhemmin varhaisessa murrosiässä, kun minut raahattiin mökille puolipakolla lupauksella, että sain polttaa siellä tupakkaa vapaasti, saatoin joskus virvelöidä laiturilla sätkä miehekkäästi suupielessä roikkuen. Sitä kessua sitten vedettiinkin posket lommolla, kun lupa oli ja kun kerran oli minut väkisin mökille mukaan raahattu.
En minä sieltä järvestä koskaan mitään kalaa saanut. Mitäpä sitä turhaan ravintoa onkimaan, kun kerran urheilu- ja kalastushullu isäni ja hellan ääressä elämänsä viettänyt äiti kuitenkin huolehtivat siitä osastosta.
Sitten tuli hetki, että vaimoni oli päiväunilla, enkä viitsinyt käynnistää moottorisahaa. Virvelöidään nyt sitten, välähti mielessäni.
Tarkistin vanhan virvelini, ettei siima ollut kiertynyt vavan ympärille ja että viimeisen vaparenkaan jälkeen siimaa oli ulkona parikymmentä senttiä. Kun kaikki näytti olevan kunnossa, eikä kenenkään koiria näkynyt lähistöllä, vetäisin vavan taakseni ja heilautin sitä oikeaoppisesti eteenpäin, reippaalla, kiihtyvällä liikkeellä. Vapautin siiman ja vieheen painon taivuttama vapa sinkautti uistimen matkaan.
Kaikki tapahtui automaattisesti, kuin suoraan oppikirjan mukaan. Virvelöinti on verrattavissa pyörällä ajamiseen. Kun sen kerran on oppinut, sen osaa aina. Siihen on turha kenenkään tulla opettamaan mitään uusia temppuja, niin kuin nyt vaikka luisteluhiihtoa kaltaiselleni perinteisen sivakoijalle.
Siinä minä nyt sitten seisoin virvelöimässä vanhempieni kesämökin laiturilla, vuosikymmenien tauon jälkeen, ja tylsää oli. En kokenut minkäänlaista kalastuksen hurmaa tai vapautta.
Uistellessani muistin, miten isäni ennen vanhaan komensi minut soutamaan ja huopaamaan verkoille lähtiessään. Inhosin sitä hommaa, varsinkin kun samalla jäi joku oma, mielenkiintoinen tekeminen kesken, kun komento kuului. Hän kai luuli, että lähdin mielelläni soutamaan, enkä minä herkkänä poika saanut koskaan sanotuksi vastaan.
Sinkautin kolmikoukkuisen uistimen matkaan uudelleen ja yritin unohtaa ikävät lapsuusmuistoni. Kelasin rivakasti, koska halusin nähdä, muistuttiko viehe oikeaa kalaa, kun se ui pinnan tuntumassa. Ei se minusta kovin paljon kalaa muistuttanut perässään roikkuvine koukkuineen.
Viuh, viehe lensi uudelleen, annoin sen uida nyt syvemmälle samalla varoen, ettei se tartu pohjaheiniin kiinni. Kiinni tarttuneen vieheen irrottelu kun ei minusta niitä maailman lystikkäimpiä hommia ollut.
Vaikka kuinka heittelin, en nähnyt vieheen perässä mitään uljasta, uteliasta järven eläjää. Mieleeni tuli, että olisihan se mukava seurata, miten veden asukit suhtautuvat koukkuperseiseen olioon. Heitin vieheen oikealle etuviistoon, juuri rantakaislikon viereen ja kelasin. Siima tuntui tarttuvan johonkin… (Jatkuu)
JORMA STYNG
Oulu
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
