Koulupäiväkirja Sukkasillaan

Taas oli se hetki, kun entinen oppilas soitti ja kysyi, muistatko minut. Kun en heti pystynyt yhdistämään nimeä ja hahmoa – olihan noita vuosikymmenten varrella ollut satoja, ehkä tuhansia – hän sanoi, että on se oppilas, joka juoksi sinulle turvaan.

Sitten muistin. Koulun rivitalon ovikello soi tavallista kiivaammin kerran. Milloinkas kirjailija-opettaja kirjoittaa kuin illalla, yöllä ja lomilla. Menin avaamaan. Siellä oli oppilaani, murrosikäinen poika; oli talviaika ja pojalla vain sukat jalassa. Hän oli juossut kodistaan puolen kilometrin päästä sukkasillaan ja sai vaivoin sanottua, että minulta uhataan leikata tukka.

Jälleen kotien tilanne tuli kouluun, nyt opettajan kodin ovelle, ei pulpettiin.

Muistan, kuinka upea Elias Lönnrot -tukka pojalla oli, aina puhdas, ja kuinka hän usein pyyhkäisi sen silmiltä pulpetissa, kun teki tehtäviään. Opettajatkin kuiskuttelivat, että pitäisiköhän sinun pyytää, että hän leikkauttaisi sen. Olin ymmällä, siis viedä tuolta pojalta persoona, jotakin hyvin omaa. Ja kuinka nätisti hän sitä vaalikaan. Ei mikään rasvahäntä. Että minä muka opettajana vaatisin, ettei hänellä saa olla tuota persoonan osaa.

Pojan vanhemmilla oli menossa katkera avioerovaihe ja riita päällä. Pojan tukka oli otettu aseeksi, toinen puoliso vaati, että nyt tukka lähtee.

Sanoin ovelle juosseelle, että mennäänpä autoon. Ajoimme pojan kotiin. Sanoin vanhemmille, että jos te puututtu tuon pojan tukkaan, voitte sanoa hyvästit hänelle – ja ajoin kotiin.

Niin, se soitto. Kyselin, että mitä kuuluu, mitä perheelle sitten ovella käyntini jälkeen tapahtui. Nyt nuori mies oli tietokoneasiantuntija. Sanoi, että oli pakko soittaa entiselle opettajalle ja että pidetäänkö yhteyttä, antoi meilinsä. Mikä hetki, ajattelin, etten minä heille pahaa ollut tehnyt, vaikka nyt opettaja on se, joka ei ymmärrä perheiden oman kasvatuksen laiminlyömiä Jumalan luomia.

Sitten se toinen hetki, kun olin menossa kopiokoneelta luokkaan jakamaan kokeita. Ohitseni yläkerrasta ryntäsi poika, komea viikinki. Suoraan lumihankeen sukat jalassa. Kokeet heti jakoon ja luokka yksikseen, ja hakemaan poika hangesta. Hän sanoi, että menee vaikka Vantaaseen mutta ei luokkaan. Panin istumaan tuulikaapin patteria vasten, hain pihan poikki juosten kodistani tennissukat, sanoin, että laitapa kuivat. Ja hartioista pidellen saatoin hänet luokkansa ovelle.

Sittemmin vastaan tuli vaalea viikinki, tervehti aina kutriensa alta virnistäen. Ja kun hänet sitten siunattiin heroiinin yliannostuksen vuoksi lähikirkossa, kirkkoherra sanoi minulle, että sinä sitten puhut ensimmäiseksi. Sanoin, ettei ollut oppilaani, mutta puhuin. Puhuin kuivista sukista.

Vapiseva äiti tuli siunaustilaisuuden lopulla luokseni ja sanoi, että onko hän palauttanut ne sukat. Sanoin että olet, puhtaina ja viikattuina.

Tänä päivänä hallinto kysyy toiselta hallinnolta, mitä siellä koulussa oikein tapahtuu. Ja sitten iloitaan Pisa-huumassa. Opetusministerikin suunnittelee päättökokeita, että tietäisi, olemmeko maailman kärjessä. Voi tätä kansansivistystä, joka on kuin kusi sukassa. Kansakunta joka hylkää syvän kansanopetuksen, kansainvälisyyden huumassa, on hukassa.

Täytyy sanoa kuin kasvatustieteen professori Kari Uusitalo – että voi meitä.

Avaa artikkelin PDF