vierasyliö Turpeenoton vaikutuksiavesistöihin ei saa vähätellä
Turpeen nosto kuumentaa tunteita. Suomeen on syntynyt viime vuosina kymmenittäin turpeenottoa vastustavia kansanliikkeitä. Turpeenottoon tähtääviä lupahakemuksia on jätetty vuosi vuodelta kiihtyvällä vauhdilla.
Etujen ja näkemysten ristiriita on ilmeinen. Suurelta osin kansalaisaktiivisuuden ansiosta turpeenottohakemusten hyväksyminen ei ole enää yhtä automaattista kuin aiemmin.
Nykyinen hallitus on kiristämässä otettaan turvetuotannosta hallitusohjelmassakin mainitun linjauksen mukaisesti. Tämä osoittaa, että valtion johdossakin on herätty asian tiimoilta kansalaismielipiteen paineen alla.
Lakien kiristäminen ei kuitenkaan auta, jos valvontaan ei puututa eikä lakisääteisiä velvoitteita toteuteta riittävässä määrin.
Turveteollisuuden teettämien selvitysten mukaan turvesuot eivät juuri huononna vesistöjen tilaa. Miksi sitten ranta-asukkaat, mökkiläiset, kalastajat ja muut vesien virkistyskäyttäjät valittavat? Miksi he osoittavat sormellaan juuri turveteollisuutta?
Turveteollisuus puolustautuu ja piiloutuu raporteissaan luontaisen kuormituksen, maatalouden ja muiden päästölähteiden taakse.
”Turvetaistelun” suurin ongelma piilee viranomaisten tavassa valvoa ympäristölain toteutumista. Tuskin yksikään turvetuottaja tavoittelee vesien pilaamista. Heille riittää aivan oikeutetustikin, että harjoittavat elinkeinoaan lain sallimissa rajoissa.
Turveteollisuuden vesistövaikutukset saadaan näyttämään vähäisiltä, kun velvoitetarkkailutulokset perustuvat teoreettisiin kuormituslaskelmiin ja harvakseltaan otettaviin näytteisiin. Syyttävä sormi kohdistuukin tässä kohtaa vesi- ja kalatalousviranomaisiin, jotka sallivat tällaisen menon.
Turpeennoston vesistövaikutusten torjunnan osalta maailman johtava turvemaa Suomi on edelleen kehitysmaa. On aiheellisesti joissain yhteyksissä sanottu, että mummon mökeillekin on vaadittu tiukempia vesiensuojelutoimia kuin turpeenottoalueille.
Ympäristönsuojelulakimme mukaan vesien pilaaminen on yksiselitteisesti kielletty. Silti vain yli kymmenen hehtaarin turvetuotantoalueet ovat tarvinneet ympäristöluvan.
Tiedämmekö sitten, millaisia vesistövaikutuksia turvetuotannosta aiheutuu? On myönnettävä, että asiaa on tutkittu käsittämättömän vähän asian suuren merkityksen huomioon ottaen.
Tiedetään, että järviin soilta valuvat vedet kasvattavat vesien humuspitoisuutta, mikä vuorostaan vaikuttaa vesien lämpö- ja valaistusoloihin sekä eliöiden toimintaan.
Suurin osa Suomen järvistä on luonnostaan humusaineiden ruskeaksi värjäämiä. Turpeenotto lisää liukoisen humuksen, hienojakoisen kiintoaineen, ravinteiden ja raskasmetallien kulkeutumista vesistöihin.
Veden värin muutoksen toteaminen ei kuitenkaan aina ole helppoa.
Ranta-asukkaat huomaavat veden ruskistumisen yleensä helposti kirkkaissa vesissä, mutta luontaisesti ruskeavetisten järvien tummumista on vaikea silmämääräisesti havaita.
Turvetuotannon liikkeelle laskeman ja järvien pohjalle kerrostuvan aineksen määrä on arvioitu jopa yli satakertaiseksi luontaiseen verrattuna. Joidenkin järvien pohjat ovat metrien paksuisen turvemöhnän peitossa. Järvien pohjiin kertyvä eloperäinen aines kuluttaa happea ja tukahduttaa pohjaeläimistön sekä liettää kalojen kutualueita.
Hapen loputtua pohjasta alkaa vapautua sinne kertyneitä ravinteita, mikä kiihdyttää järven rehevöitymistä. Seurauksena on eliörakenteen muuttuminen, sinileväkukintoja, bakteerikannan kasvua ja kalojen elinolosuhteiden heikentymistä. Koko eliöyhteisö muuttuu.
Tumput suorana ei kuitenkaan ole seisty.
Vesien suojelemiseksi turpeenottoalueille on rakennettu laskeutusaltaita, lietealtaita, lietteenpidättimiä, pintavalutuskenttiä, kemikalisointiasemia ja kasvillisuuskenttiä.
Käytännössä niitä on kuitenkin tehty aivan liian pienessä mittakaavassa. Tutkimuksissa on myös todettu, että laskeutusaltaat ovat melko tehottomia sekä kiintoaineen että ravinteiden vähentämiseksi. Paras tulos on yleensä saatu pintavalutuskentillä. Niitä on käytössä kuitenkin aivan liian vähän, ja laadussakin on toivomisen varaa.
Juuri millekään muulle pistekuormitukselle kuin turpeenotolle ei sallita näin puutteellisia vesiensuojelutoimia ja huonoja tehoja.
Ongelman vesiensuojelun kannalta muodostaa myös se, että turpeenoton vaikutuksista puhuttaessa on yleensä keskitytty yksinomaan kulloinkin kyseessä olevan suon luontoarvoihin. Ne ovat tietysti erittäin tärkeitä, mutta vesien luontoarvoselvityksiä ei ole aina osattu edes vaatia.
Turvetuotanto ei tietenkään ole ainoa vesiemme pilaaja. Esimerkiksi metsien ojituksista koituvat ympäristöongelmat ovat paljolti samanlaisia kuin turpeenotossa. Laki ei kuitenkaan vaadi lupaa metsien ojittamiseen. Lupavaatimus olisi täysin perusteltua.
Yhtenä turpeenottoalueiden pulmana on, että samoilla alueilla saatetaan tehdä myös metsien ojituksia ja hakkuita. Seurauksena on entistä vakavampia veden laadun heikentymisiä. Ongelmaksi voi myös muodostua se, että kaikki tahot vähättelevät omaa osuuttaan.
Vesistöjen pilaamisesta syytellään muita eikä juuri kukaan ole omasta mielestään vastuussa.
Nykyisin käytössä olevia turpeenoton lupaehtoja ja valvontaa tulisi ehdottomasti tiukentaa. Lukuisat turpeenoton kuormittamat ruskeavetiset järvet ja joet olisivat kunnoltaan vähintään hyviä, mutta nykyisen kuormituksen ansiosta niiden ekologinen tila on korkeintaan tyydyttävä.
Myös Suomen allekirjoittama vesipolitiikan puitedirektiivi edellyttää toimia, jotta vesien vähintään hyvä ekologinen tila saataisiin palautetuksi jo vuoteen 2015 mennessä.
Tavoite taitaa olla nykykäytännöillä liian kunnianhimoinen.
SATU ESTLANDER
HANNU LEHTONEN
Estlander on tutkijatohtori Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ja Lehtonen on Helsingin yliopiston kalataloustieteen professori.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
