VIERASKOLUMNI Syksyn kultasade
”Koivu olisi ihana pihapuu, mutta se roskaa kauheasti.”
”Inhoan haravointia! Kaikki puut pois pihasta ja naapurinkin puolelta!”
”Haravointi on kivaa! Siinä näkee heti työnsä tulokset.”
Muun muassa tuollaisia kommentteja olen kuullut pihapuista, erityisesti koivusta. Puista putoavat lehdet tuntuvat olevan monelle ongelma, ja jopa niin paha kiusa, että sen vuoksi pitää luopua kokonaan pihapuista tai menee naapurisopu.
Onneksi on niitäkin, jotka nauttivat syksyn kultaisten lehtien sateesta, ja joista on kiva, kun lehdet kahisevat jaloissa. Puiden lehtisade tarjoaa myös hyvän oppitunnin ekologiasta – ja se taas saa minut kysymään, miksi ylipäätään haravoida.
Kun lehdet putoavat maahan, hajottajat – sienet, hyönteiset, madot ja muut pieneliöt käyvät heti lehtien kimppuun. Niiden kannalta taivaalta sataa ravintoa, mannaa. Kastemadot vetävät lehtiä maan alle niin, että käytävän suulle muodostuu kaunis ruusumainen rusetti lehdistä. Sitä mukaa kun lehdet pehmenevät, se vetää ne syvemmälle maan alle ja lopulta syö ne. Samalla madot ilmastoivat ja lannoittavat nurmikon.
Keväällä lehdistä ei ole juuri mitään jäljellä. Ja yksinkertaistaen, mikä on hyväksi maaperän pieneläimille, on hyväksi nurmikollekin.
Vaahteran lehdet ovat niin isoja, etteivät madot pysty kiskomaan niitä maan sisään. Paksun vaahteranlehtimaton voisi ajaa ruohonleikkurilla pieneksi silpuksi.
Ja vaikka haravointi olisi kivaa, se on suurimmaksi osaksi tarpeetonta, tai jopa haitallista. Meillä haravoidaan vain kulkutiet ja pihan keskeinen oleskelualue. Lehdet päätyvät pensaiden ja puiden alle katteeksi; osa vaahteran lehdistä päätyy kompostiin ja ulkokäymälään kuivikkeeksi.
Voisimme käyttää enemmänkin lehtiä. Kuivat koivun lehdet olisivat hyviä juures- ja hedelmälaatikoissa pehmikkeinä. Sadonkorjuun jälkeen vihannesmaalle levitetty paksu lehtikate estää rikkaruohojen kasvun, helpottaa kevättöitä ja ravitsee maan. Lehtikate ei lähde tuulen mukaan, kun sen päälle levittää hiukan olkia, heiniä tai havuja.
On suoranainen rikos luontoa ja yhteiskuntaakin vastaan, jos sulkee puiden lehdet jätesäkkeihin kaatopaikalle toimitettavaksi.
Suorastaan naurettavaksi touhu muuttuu, jos syksyllä haravoi lehdet tarkkaan pois nurmikolta, mutta keväällä levittää samalle paikalle lannoitteita ja ostomultaa. Touhu osoittaa, ettei pihan ylläpitäjällä ole hajuakaan ekologiasta.
Pihanurmikko säilyy hyvänä ja kasvukuntoisena vuosikymmeniä (tai vuosisatoja) ihan oman ravinnekiertonsa varassa, ilman muualta tuotua ravinnelisiä, kunhan nurmikon ja pihapuiden omaa tuottoa (leikkuujätettä ja lehtikariketta) ei kuljeteta muualle.
Ylenpalttisen ravinteikas maa johtaa rehevään kasvuun ja tiheään leikkuutarpeeseen. Oma pihanurmikkomme on hiekkamaalla; painumat ja koirien myyräjahdissa kaivamat kuopatkin tasataan hiekalle. Pihaa ei lannoiteta eikä edes kastella. Silti peruskasvit – punanata, nurmirölli, niittynurmikka, valkoapila ja siankärsämö – voivat hyvin.
Kesän pitkinä poutakausina nurmi kulottuu, mutta sateet vihertävät pihan parissa päivässä. Ravinteiden niukkuus näkyy siinäkin, ettei voikukka ryöhää häiritsevän runsaana tai kookkaana.
Luova laiskuus palkitsee: mitä vähemmän lannoittaa ja kastelee, sitä harvemmin nurmikko tarvitsee leikkausta. Voikukkia ei tarvitse kitkeä; ainoa kasvi, jota kitkemme, on nokkonen, jos se yrittää ryömiä nurmikolle asti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
