Talvivaara on olemassa, koska haluamme kuluttaa
KIRJA
”Vesiä
lorahtelee ja pilviä
tupsahtelee milloin miltäkin nurkalta.«
”Aloin ensimmäistä kertaa epäillä, kun näin alueen valtavan koon. Kaivospiiri peittäisi alleen lähes koko Tuhkakylän metsästysseuran alueen, joka oli siihen aikaan noin 8 300 hehtaaria.”
Näin kertoo Talvivaaran kaivoksen kyljessä asuva perheenisä Ari Kananen.
Hän muistelee hetkeä, jolloin tajusi, ettei puolen kilometrin päähän nouseva Euroopan suurin nikkelikaivos ehkä olekaan pelkästään hyvä, seutukuntaa elävöittävä asia.
Tapaus Talvivaara on yksi lukuisista eri puolilla maailmaa käynnissä olevista taisteluista, joissa ihminen ja luonto joutuvat väistymään teollisuuden tieltä.
Intiassa viljelijä ajetaan kaupunkislummiin, eikä Senegalissa kalastaja pääse enää kotisatamaansa.
Kaikki sen vuoksi, että voisimme kuluttaa ja haalia tavaraa yhä enemmän.
Toimittaja Kati Pietarinen osuu ajan hermoon teoksessaan Sijoiltaan menneet – Kulutuksen häätämä elämä.
Palataanpa vielä Talvivaaraan. Vuonna 2006 alueen asukkaille vakuuteltiin, ettei huippumoderni kaivos aiheuta minkäänlaisia haittoja.
Sittemmin selvisi, että kaivosyhtiö piilotteli tietoja lupamenettelyn yhteydessä. Valheiden seurauksena jopa kymmenien kilometrien päässä asuvat kärsivät ilman mukana kulkeutuvasta grafiittipölystä puhumattakaan vesistöjen saastumisesta.
Lähitienoo käryää rikkivedylle, joka saa astmaatikkojen keuhkot vinkumaan.
Kaikkein pahinta Kanasen mielestä on ongelmien yllätyksellisyys.
”Vesiä lorahtelee ja pilviä tupsahtelee milloin miltäkin nurkalta.”
Lisäksi kaivos pyrkii laajentamaan. Asukkaiden aika kuluu valitusten suoltamiseen. Kirjan tekemisen aikaan käynnissä oli kolme taistelua: laajennushanke, uraanilaitos ja ympäristöluvan uusiminen.
”Meistä on väärin, että kaivosyhtiö saa toistuvasti rikkoa lakia ja että meitä ei kuunnella, kun puolustamme kotiamme ja ympäristöämme”, Kananen tiivistää tunnelmat.
Koska kaivokset ovat ympäristön kannalta ongelmallisia, ne sijoitetaan useimmiten kehitysmaihin alkuperäiskansojen maille. Toiminta keskittyy paikkoihin, joissa ihmiset eivät tunne oikeuksiaan.
Näin on käynyt muun muassa Intiassa, jossa baiga-kansan sadat perheet elävät bauksiittikaivoksen keskellä.
”Ei ole maata eikä töitä, me kuolemme”, eräs asukkaista kertoo.
Kirjassa valotetaan myös globaalin ruuantuotannon seurauksia. Ruokabisnes ajaa pienviljelijät kotiseuduiltaan ja tehokalastaa meret tyhjiksi.
Myös Suomessa maanviljely yksipuolistuu maatilojen määrän vähetessä. Luomuliiton puheenjohtaja Jukka Lassila pohtii kehitykselle vaihtoehtoja.
KATJA KOLJONEN
Kati Pietarinen: Sijoiltaan menneet - Kulutuksen häätämä elämä. 184 sivua. Into Kustannus 2012.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
