Kannattaa kuunnella eläinlääkäreitä ja tutkijoita
Ensimmäinen häkkiin pyydystetty eläin oli villi, ja vankeus oli sille kova kohtalo. Sen puolikesyt jälkeläiset eivät ymmärrä kaivata luontoon, koska ne eivät ole sinne syntyneet. Tätä mieltä on Mikko Tunkkari. Kimmo Haimi Kuva: Viestilehtien arkistoTarhauksen kieltämiseksi tarkoitettu aloite on jätetty eduskunnalle. Mistä mielipiteet sen taakse on saatu?
Informaatiota ovat jakaneet tunnetasolla asiaan sitoutuneet nuoret. Tarkoitushakuiset kuvat sairaista ja kuolleista eläimistä ovat puhuttelevia. Samanlaisia kuvia lemmikkieläimistä löytynee eläinsuojeluvalvojien arkistoista. Kukaan ei silti vaadi pitokieltoa, koska ne yleensä saavat hyvää hoitoa.
Nuorten radikalismia voi miettiä heidän toimintaansa liittyvien kokemusten valossa.
Sisällissodan edellä ammattiosastoihin tulvi Venäjän vallankumouksen innostamia joukkoja. Heillä ei ollut kokemuksia järjestötyöstä, ja siksi oletan työläisnuoria olleen runsaasti mukana kapinaa tekemässä. Suur-Suomi-hanke oli akateemisten opiskelijoiden tyhmä idea.
Kuusi- ja seitsemänkymmenlukujen radikalismi taitaa jäädä historiaan Koiviston nimeämänä ilmavaiva-osastossa. Yksi plussakin sentään, Koijärvi-liikkeessä toimittiin reilusti ja vastattiin teoista.
Kokemuksieni pohjalta en kannata tarhauskieltoa. Olen eläkkeellä oleva maanviljelijä, joka on pitkään seurannut yhteensä kahdeksan koti- ja lemmikkieläinlajin käytöstä. Sota-aikana alle kymmenvuotiaskin kelpasi paimenpojaksi.
Muuta yhteyttä tarhaukseen ei ole kuin se, että käyn joskus hoitajien puheilla, ja he saattavat olla työmaallaan.
Villieläin ei voi tarhassa viettää lajinmukaista elämää, on usein kuultu väite. Ensimmäinen häkkiin pyydystetty eläin oli villi, ja vankeus oli sille kova kohtalo. Sen puolikesyt jälkeläiset eivät ymmärrä kaivata luontoon, koska ne eivät ole sinne syntyneet.
Kerran meiltä karkasi muutaman viikon ikäinen vasikka jokirantaan. Kiinniottajat yrittivät saartaa sen, mutta vasikka hyppäsi jokeen, ui vastarannalle ja etsinnöistä huolimatta katosi kuukausiksi.
Syksyllä sain naapurikylästä soiton. Isäntä oli huomannut, että tyhjässä kesänavetassa vieraili öisin joku eläin. Varovasti hiipien hän meni illalla sulkemaan oven.
Hetken aikaa oli kuulostanut siltä, että sisällä kiertää tivolin surmanajaja. Kun menin aamulla paikalle, tilanne oli jo rauhoittunut. Vasikkamme oli löytänyt turvakseen ”lapsuudenkotinsa” kaltaisen paikan.
Naudat eivät ole turkiseläimiä, mutta kaipuu syntymä- ja kasvuympäristöön on kaikelle eläinkunnalle yhteinen. Jaloiksi villieläinten vapauttamiseksi kuvitellut öiset operaatiot olivatkin todellisuudessa kaikkea muuta.
Minkit olisivat palanneet ruokinta-aikaan takaisin, jos olisivat osanneet. Vasikka oli löytänyt ruohoa syödäkseen, mutta taitojen ja saaliin puuttuessa minkkien kohtalona oli hidas nälkäkuolema.
Kiihkeimmän vastustuskampanjan aikoihin kotieläintuotantoonkin uhattiin iskeä. Jossain päin Suomea tuhottiin jo rehupaaleja viiltelemällä. Sain kerran tehtäväkseni etsiä pienimuotoiseen maaseutunäyttelyyn puhuja.
Olin lukenut emeritusarkkipiispa Mikko Juvan muistelmista, miten hän oli ollut Helsingin yliopiston kanslerina taltuttamassa mies ja ääni -vaatimuksia yliopistojen hallintoon. Kirjoitin hänelle ja kerroin viljelijöiden ja tarhaajien mieliä ahdistavasta tilanteesta.
Sain paluupostissa kohteliaan vastauksen. Hän kiitti pyynnöstä, mutta sanoi olevansa jo liian iäkäs käymään kiistoja, jotka puheesta syntyisivät. Juva jatkoi: ”Mutta kertokaa ammattiveljillenne, että vanhan arkkipiispan ajatukset ovat teidän puolellanne.”
Yhteenvetona: kansanedustajien pitäisi kantaansa muodostaessaan kuulla ennemmin niitä, jotka käyvät tarhoilla päivänvalossa eli eläinsuojeluvalvojia, eläinlääkäreitä ja eläintutkijoita.
Mikko Tunkkari
Veteli
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
