UUTISTAUSTA Eikö tässä ole mitään uutta?
Monet suomalaiset ovat viime aikoina hämmästyneinä seuranneet lasten huostaanottotapauksia koskenutta keskustelua Suomen ja Venäjän välillä.
Sitä on sävyttänyt Venäjän viranomaisten ja median kärjistynyt kielenkäyttö, johon Suomen viranomaiset ovat vastanneet välttelevän oloisesti.
Suomessa on tarjottu monia selityksiä sille, mistä oikein on kysymys. Monet niistä ovat ihan järkeviä ja asiaan liittyviä, toiset mielikuvituksen tuotetta.
Kaikkein erikoisimman selittäjien ryhmän muodostavat ne, jotka yllättävimpienkin käänteiden jälkeen vakuuttavat, ettei tässä ollut mitään uutta.
Näin he haluavat välittää kahdenlaista viestiä: ensinnä, että arvion esittäjä itse on kaikkitietävä; ja toiseksi, että jos asiaan jotain uutta sisältyykin, sitä ei ole tarpeen ottaa huomioon vaan siitä on syytä vaieta.
Lähes yhtä erikoinen selitysten rypäs koostuu väitteistä, joiden mukaan ongelmat ovat syntyneet vain, koska toimittajat ovat esittäneet vääriä kysymyksiä väärille henkilöille. Tässä ulkoministeri Erkki Tuomiojan tyylinäyte: ”Toivoisin, että Suomessa, myös Ylen tv-uutisissa, osattaisiin vähän huolellisemmin arvioida kuka sanoo ja mitä Suomen ja Venäjän suhteista”.
Kun Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov viime viikolla nosti kiistan aivan uudelle tasolle toteamalla, ettei Suomi toimi huostaanottotapauksissa sivistysvaltion tavoin, lausuman selitettiin syntyneen ”vastauksena vähän provokatorisiin kysymyksiin”.
Lisäksi väitettiin, että venäläinen tietotoimisto oli uutisoinut lausunnon ”lyhennettynä tavalla, joka antoi kärjekkään vaikutelman”.
Lavroville kysymyksen alun perin esittänyt suomalaistoimittaja todisti myöhemmin, että Itar-Tass oli siteerannut lausuntoa ihan oikein.
Näistä selityksistä voidaan vain todeta: Tällaista korkeiden viranomaisten väliseen julkiseen nokitteluun johtanutta riitaa ei Suomen ja Venäjän välillä ole ollut Neuvostoliiton sortumisen jälkeen. Eikä tämä jää tähän.
Enemmän viisautta oli pääministeri Jyrki Kataisen arviossa, jonka mukaan kiistaan vaikuttavat kulttuurien ja median toimintatapojen erot. Tämä ei kuitenkaan ole tärkein selitys. Jos näin olisi, asiasta olisi varmasti puhuttu Joensuussa toissaviikolla pidetyssä 13. suomalais-venäläisessä kulttuurifoorumissa. Mutta ei siellä mistään kulttuurieroista mainittu halaistua sanaa. Joko siis kulttuuriväki ei näe eroja ongelmana tai sitten vanha vaikenemisen kulttuuri nostaa taas päätään.
Totta on myös usein esitetyssä toteamuksessa, että kiistan ratkaisua vaikeuttaa Suomesta käsin Venäjän mediaan järjestelmällisesti syötetty disinformaatio. Mutta on turha toivoa, että ongelma ratkeaa, jos vain noudatamme tarkasti Erkki Tuomiojan sinänsä oikeaa neuvoa: ”Ei pidä juosta bäckmanilaisen disinformaation perässä Suomessakaan”.
Tarkimmin ongelman on mielestäni toistaiseksi määritellyt presidentti Sauli Niinistö, jonka mukaan huoltajuusongelmia nostetaan julkisuuteen tarkoituksellisesti ja niitä käytetään hyväksi Venäjän sisäisessä poliittisessa pelissä.
Lopulta lienee kuitenkin niin, että kummassakin maassa halutaan elää voimassa olevien lakien mukaan. Suomessa se laki, jota näissä asioissa seurataan, on lastensuojelulaki. Venäjällä se on laki ulkomailla asuvien maanmiesten tukemisesta.
Nämä kaksi lakia ovat ristiriidassa tavalla, jota ei voida millään oikeudellisella kikkailulla ratkaista.
Venäjän pitkän tähtäimen tavoitteena on hidastaa kansalaistensa muuttoa ulkomaille ja saada Venäjän rajojen ulkopuolelle jääneet maanmiehensä palaamaan takaisin. Pitäisikö Suomen tarjoutua auttamaan Venäjän hallitusta tässä pyrkimyksessä? Eli emme ottaisi enää vastaan uusia venäläisiä ja rohkaisisimme tänne jo muuttaneita palaamaan takaisin? Ei taitaisi auttaa.
Olisiko se kuitenkin parempi ratkaisu kuin että Suomessa asuville venäläisille annetaan poikkeuslupa kohdella lapsiaan samalla tavalla kuin lapsia kohdellaan Venäjällä?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
